Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Tässä ovat vuoden 2013 parhaat jutut

Blogit Mediaansekaantuja 2.1.2014 10:33
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Mikä oli vuoden 2013 paras journalistinen juttu? Tätä haetaan parhaillaan Bonnierin Suuri journalistipalkinto -kilpailussa ja Sanomalehtien Liiton Vuoden parhaat -kisassa, jota olin tuomaroimassa 2009-2012.

Noiden kisojen ratkeamista odotellessa tein jo omat valintani. Käytin aineistona vuoden aikana lukemiani ja vaikutuksen tehneitä juttuja. Lisäksi pyysin vinkkejä Facebookissa ja Twitterissä, mutta kaikki arviot ovat täysin subjektiivisia ja perustuvat omaan mielivaltaani. Monta hyvää juttua jäi todennäköisesti näkemättä. Valitusoikeutta ei ole, mutta blogin kommenttikenttään on lupa linkittää omia suosikkejansa.

Kriteerini olivat seuraavat:

  • Jutun piti olla jossakin formaatissa verkossa – maksullisena tai maksuttomana -, jotta pystyin lukemaan sen
  • Tarinankerronta
  • Sisällön kiinnostavuus
  • Vaikuttavuus ja merkittävyys (yksityinen/yleinen)

Koska hain vetävintä tarinaa, vahvoilla olivat aikakauslehtimäiset jutut. Kaikki kunnia silti erinomaisesta uutistyöstä asianosaisille muun muassa tapauksissa Heidi Hautala ja Arctia Shipping, Merja Ailus ja Kevan johtajaedut, Jari Aarnion rikosepäilyt Helsingin huumepoliisin johdossa ja ulkoministeriön verkkovakoilun paljastaminen.

Kärkeen nousi neljä juttua, joiden järjestykseen laittaminen oli vaikeaa, sillä kaikilla oli omanlaisensa ansiot.

VUODEN 2013 PARHAAT JUTUT:

1. Vaari oli natsi (Katarina Baer, Helsingin Sanomien Sunnuntai-sivut)

Helsingin Sanomien Saksan-kirjeenvaihtaja Katarina Baer lähti etsimään vastausta siihen, miksi hänen isovanhemmistaan Ortrud ja Gerhard Baerista tuli natseja.

Juttu on rakenteellisesti toimiva, ja lukijan mielenkiinto säilyy alusta loppuun. Tiedonhankinnassa on nähty paljon vaivaa, ja tietysti sitä on motivoinut myös kirjoittajan henkilökohtainen suhde asiaan. Mielestäni jutun suurin ansio on siinä, että se onnistuu tekemään kirjoittajansa yksityisestä perhesiteestä ja kokemuksesta yleisesti merkityksellisen niin, ettei teksti tunnu minä-muotoiselta gonzoilulta.

Baerin tarinassa henkilökohtaisuus ja maailmanhistoria sekä hyvyys ja pahuus limittyvät taidokkaasti. Natsien julmuuksille silmien ummistaminen tulee ymmärrettävästi kuvatuksi niin yleisellä kuin yksityiselläkin tasolla: Kirjoittaja selittää, miksi natsismi ei edustanut saksalaisten enemmistölle pahaa vaan hyvää. Samalla hän joutuu kohtaamaan välttelemänsä totuuden omasta vaaristaan.

Meillä voi olla natseista historian saatossa demonisoitu mielikuva yksioikoisen pahoina hahmoina. Baerin isoisä oli inhimillinen olento, rakastava aviomies ja isä – mutta natsi. Baer ei siloittele natsien ja isoisänsä tekemisiä vaan hänen toimintaansa motivoi halu saada selvyys vaiettuihin asioihin. Lopputuloksena syntynyt juttu on ihmillisen koskettava, ja juuri koskettavuus on viime kädessä se ominaisuus, jonka ansiosta pidin tätä juttua muita parempana lukuelämyksenä.

2. Himasen etiikka (Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo, LongPlay), juttu on maksullisen linkin takana

Talouselämä-lehti oli jo ennen LP:tä uutisoinut, että valtio tilasi filosofi Pekka Himaselta kalliit visiot ilman kilpailutusta. LP porautui syvemmälle uutiseen, josta paljastuikin monenlaista selittämätöntä. Toimittajat yrittivät selvittää, millä kannuksin Himanen toimii, miten tutkimusrahoituksesta päätettiin ja mihin rahat menevät.

LP:n jutussa on kyse uutistapahtuman taustoittamisesta ja tarinallistamisesta, missä se onnistuu erittäin hyvin. Salapoliisitarinamainen selvitystyö tempaa mukaansa. Tiedonhankintaan on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Kohteiden venkoilu ja pääministeri taustapiruna tekevät tarinasta kiinnostavan.

Eheän tarinan kannalta suurin puute on se, ettei moniin kutkuttaviin kysymyksiin saada vastauksia. Ansiokas juttu jää harmillisella tavalla kesken. Tietenkään yhteen juttuun ei aina saa kaikkea mukaan, ja jossakin vaiheessa tarina on pakko panna pakettiin. Selvitettävää jää myös kollegoille muissa välineissä.

LP:n jutun suuri ansio on se, että se on herättänyt erittäin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua ja saanut muutosta aikaan ainakin siinä, että julkisten hankkeiden kilpailuttamiseen kiinnitetään entistä tarkemmin huomiota.

3. Mikkelin tulimeri (Rami Mäkinen, Ilta-Sanomat)

IS:n rikostoimittaja Rami Mäkinen kävi läpi poliisin tähän asti salaaman viestiliikenteen Mikkelin panttivankidraamasta vuonna 1986. Aineistosta syntyi Rikos-tv:n 23-minuuttinen erikoisjakso ja 15-sivuinen raportti Ilta-Sanomien viikonvaihteen printtilehdessä, jotka molemmat julkaistiin samana päivänä. Tv- ja printtijutut ovat maksutta katsottavissa edellä olevasta linkistä.

IS on purkanut laajan aineiston moneen kanavaan niin kuin vain iltapäivälehti parhaiten taitaa. Katsoin heti tuoreeltaan Rikos-tv:n lähetyksen aiheesta ja olin hyvin vaikuttunut. Juttu Mikkelin panttivankidraamasta oli kiinnostava ja sen loppupuolella oleva kuolleen panttivangin isän haastattelu koskettava. Ylenpalttisen informatiivinen printtimateriaali kertaa tapahtumat minuutintarkasti ja on visuaalisesti erittäin näyttävä kokonaisuus.

Vaikka kokonaisuus rakentuu monesta osasta, tarina pysyy tiukasti kasassa. Se on esimerkillinen taidonnäyte siitä, miten nykyaikaisin tarinankerronnan keinoin lukijaa kuljetetaan luontevasti monessa eri kanavassa. Lukuelämys on paljon muutakin kuin vain painomustetta paperilla tai tekstiä ruudulla.

KUNNIAMAININTA. Kuvien salaisuus (Aune Waronen, Suomen Kuvalehti)

Tiukasti kärjen tuntumassa pyöri myös Aune Warosen Suomen Kuvalehteen kirjoittama taideplagiointijuttu, jossa pidin erityisen hyvänä edistyneitä ja monipuolisia tiedonhankintamenetelmiä yhdistettynä vetävään kerrontatapaan. En tiedä, johtuuko omista lukumieltymyksistäni vai julkaistiinko viime vuonna tavallista enemmän tällaisia hyviä salapoliisitarinoita, joissa kuvataan pikkutarkasti tiedonhankintakeinoja ja niiden onnistumista? Warosen juttu sopisi opetuskäyttöön journalistiikan kurssille.

Lisäksi mainitsen erikseen vuoden parhaan jutun lopetuksen ja bylinen (laatikko, jossa on jutun tehneen toimittajan nimi ja kuva). Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Jouni K. Kemppaisen Hotakais-jutussa oli niin kylmät väreet nostattava loppu, että se jäi mieleen:

Lauantai 3. maaliskuuta 2012, noin kello 13.10, valtatie 10, kuusi kilometriä ennen Rengon liittymää.

Kari Hotakainen on juuri palannut tajuihinsa kolarin jälkeen.

Punakeltaiseen takkiin pukeutunut ambulanssilääkäri kumartuu puhumaan Hotakaiselle, joka on puristuksissa verisen teräskasan keskellä. Lääkäri sanoo jotain, jonka Hotakainen kirjoittaa muistiin puhelimensa muistikirjaan paljon myöhemmin.

Siitä tulee uuden romaanin alku.

Älä kato ittees, kato taivasta.

Jotta ei menisi liian vakavaksi, vuoden paras byline on tässä:

Kiitos ja onnea kaikille mainituille tekijöille!

>> Lue lisää journalismin kilpailuista: Journalismi on kilpailulaji (6.1.2014).