Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Journalismi on kilpailulaji

Blogit Mediaansekaantuja 6.1.2014 16:40
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Viime postauksessani valitsin vuoden 2013 parhaat journalistiset jutut. Ensimmäinen kriteerini oli, että jutun pitää olla verkossa, muuten sitä ei ole olemassa. Valikoimani oli rajallinen, sillä monet hyvät sanoma- ja aikakauslehtijutut ilmestyvät vielä vuonna 2014 ainoastaan paperille painettuina.

Onnekseni ne eivät ole verkossa, sillä muuten olisin ollut pulassa juttumäärän kanssa. Olin vuosina 2009-2012 mukana Sanomalehtien Liiton vuosittaisen Paras juttu -kilpailun tuomaristossa. Siinä savotassa riitti huhkittavaa: tuomaristo sai arvioitavakseen satoja juttuja eri puolilta Suomea, isoista ja pienistä sanomalehdistä.

Niin laajasta otoksesta sai varsin kattavan kuvan siitä, millainen on suomalaisen sanomalehtijournalismin taso. Kilpailun tuomariston näkökulmasta kärki on aika kapea, ja sen taakse sijoittuu valtava massa ”ihan ok” -tyyppistä journalismia, joka ei yllätä eikä ravistele yhteiskunnan rakenteita tai herätä lukijassaan sen kummempia reaktioita. Niilläkin jutuilla on varmasti paikkansa lukijoiden arjessa, mutta kilpailuissa niillä ei pärjätä.

Huippujuttuja jäi kisassa käteen joka vuosi kourallinen. Ajattomien feature-juttujen sarjassa jyräävät vuodesta toiseen ne lehdet, jotka keräävät osaavimmat kirjoittajat ja joilla on antaa aikaa jutuntekoon. Siinä kaksi asiaa, joita lehtitalojen ei kannata unohtaa median murroksessakaan, jos ne haluavat erottautua massasta: tekijöiden osaamisesta huolehtiminen sekä riittävä aika tiedonhankintaan, kirjoittamiseen ja editoimiseen.

Erilaisia journalistia palkintoja jaetaan useita ympäri vuoden. Sanomalehtien Liitto järjestää Vuoden parhaat -kilpailun lisäksi omat mittelönsä paikallis– ja kaupunkilehdille. Aikakausmedian vastaava Edit-kilpailu palkitsee aikakauslehtien lisäksi tekijöitä. Parhaillaan käynnissä on myös Bonnierin Suuri journalistipalkinto -kilpailu, jossa on palkittu vuoden juttu, vuoden journalistinen teko, vuoden journalisti ja yleisön suosikki. Suomen Kuvalehti jakaa loppuvuodesta journalistipalkintonsa, ja Tutkivan journalismin yhdistyksellä on Lumilapio-palkintonsa. Suomalaiset lehdet pärjäävät myös hyvin vuosittaisessa Society for News Designin pohjoismaisessa ulkoasukilpailussa (SNDS). Tämäkin kisa on parhaillaan käynnissä.

Voi tietysti kysyä, mihin näitä kilpailuja tarvitaan näin paljon?

Kaikkien journalistipalkintojen äiti maailmassa on Pulitzer-palkinto, jota suomen kielellä suomalaisiin aviiseihin kirjoittava toimittaja ei voi koskaan saavuttaa. Siksi meillä pitää olla kansallisen tason kisoja – ja nähtävästi mahdollisimman monta.

Palkitseminen on ennen kaikkea huomiota herättävä tapa nostaa esiin laatujournalismia. Kyseenalaisia kunniamainintoja huonosta journalismista satelee päivittäin sosiaalisessa mediassa ja uutisten lukijakommenteissa, joten ei tee pahaa välillä muistuttaa todellisen ammattitaidon arvosta. Samalla näytetään suuntaa alan tekijöille, mihin kannattaa pyrkiä. Vaikutus näkyy erityisesti visuaalisen journalismin kilpailujen jälkeen, kun palkitut ideat omitaan käyttöön muuallekin.

Tekijöiden kannustamisen lisäksi kilpailuissa on kyse markkinoinnista, PR:stä ja bisneksestä. Niissä kilpailuissa, jotka ovat maksullisia, on yleensä sarjoja huomattavan paljon juuri siksi, jotta mahdollisimman moni lehti voisi hyödyntää palkinnon tuomaa nostetta markkinoinnissaan. Kilpailun järjestävä organisaatio rahoittaa kisojen osallistumismaksuilla omaa toimintaansa. Mitä enemmän sarjoja, sitä enemmän osallistujia ja tuloja.

Sarjojen tolkutonta määrää vähentämällä kisat voisivat saada enemmän arvostusta ja näkyvyyttä myös palkittujen medioiden ulkopuolella. Muistan, kuinka yhtenä vuotena tamperelainen Aamulehti pokkasi SNDS:n kilpailusta peräti 11 palkintoa.

Minusta se oli jo hieman liikaa.