Blogit

Pasi Kivioja analysoi median ilmiöitä.

Lehti julkaisi haastattelun, jota ei koskaan annettu

Blogit Mediaansekaantuja 31.1.2016 19:41
Pasi Kivioja
Pasi Kivioja - avatar
Kirjoittaja on median murroksesta ja mediataloudesta väitellyt YTT, vapaa toimittaja ja viestintäyrittäjä.

Edellisessä blogikirjoituksessani kerroin Julkisen sanan neuvoston antamasta vapauttavasta päätöksestä, joka annettiin Ylelle piilomainontaa koskeneessa kantelussa. Samassa kokouksessa käsiteltiin toistakin tapausta, joka synnytti vilkasta keskustelua. Sen kohdalla langettava päätös oli kuitenkin yksimielinen.

Avaan tapausta tässä tarkemmin, koska toimittajat joutuvat usein miettimään, miten seminaariesityksistä on sopivaa viestiä tiedotusvälineessä tai sosiaalisessa mediassa. Myös puhujien on hyvä tietää, millaisia julkisuuden pelisääntöjä liittyy heidän puheidensa referoimiseen.

Kouvolan Sanomat julkaisi maaliskuussa 2015 laajan haastattelun (verkkoversiossa on jutun tiivistelmä), jossa rahapeliriippuvainen Arja kertoi omasta riippuvuudestaan ja siitä seuranneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Toimitus oli muuttanut haastateltavan nimen.

Ainut vaan, ettei Arja ollut antanut mitään haastattelua lehdelle vaan hän oli ollut puhumassa aiheesta kaupungin työntekijöille järjestetyssä suljetussa koulutustilaisuudessa. Toimittaja oli kyllä sopinut jutunteosta tilaisuuden järjestäjän kanssa, mutta puhujalle asti tieto ei kantautunut, eikä hän tiennyt toimittajan olevan paikalla tilaisuudessa.

Haastateltavan oikeudet eivät tässä tapauksessa siis toteutuneet. Pidin langettavan perusteina sitä, että tietoja ei hankittu haastateltavan kannalta avoimesti, seminaariesitys oli naamioitu lehdessä ”haastatteluksi”, haastateltavalla ei ollut mahdollisuutta tarkastaa omia lausumiaan ennen julkaisua, ja lehti kuvaili hänen edesottamuksiaan niin yksityiskohtaisesti, että ainakin läheiset kykenivät tunnistamaan hänet jutusta. Pelkkä nimen muuttaminen lehdessä ei siis välttämättä riitä lähteen yksityisyyden suojaamiseen.

Ihmetellä täytyy sitä, että sinänsä hyvän jutun kirjoittamisessa, editoinnissa ja visualisoinnissa oli nähty paljon vaivaa, mutta ”haastateltavaan” ei ollut kukaan suoraan yhteydessä ennen tai jälkeen tilaisuuden. Kun hän kerran on ollut kertomassa tarinaansa koulutustilaisuudessa, olisi luultavasti ollut mahdollista neuvotella hänen kanssaan myös lehtijutun julkaisusta paljastavimmat tunnistetiedot häivyttäen.

Voi olla, että tapahtuman järjestäjiltä on unohtunut myös mainita tilaisuuden alussa yleisölle, mitä seminaarista saa kertoa ulospäin. Yleensä siinä vaiheessa, kun järjestäjä tähän havahtuu, pari kolme innokkainta yleisössä on jo ehtinyt twiitata kaiken sellaisenaan ulkomaailmaan (#reaaliaikainentiedonvälitys).

Suomessa tilaisuudet ovat yleensä joko selkeästi julkisia (on the record) tai ei-julkisia taustakeskustelutilaisuuksia (off the record). Näissä taustatilaisuuksissa puhujat voivat puhua vapautuneemmin, kun on sovittu, ettei puheita siteerata julkisuudessa. Anglosaksisissa maissa löytyy näiden lisäksi koko joukko vieläkin tarkempia määrittelyjä keskustelujen julkisuudelle.

Joskus Suomessakin törmää tilaisuuksiin, joissa julkisuuskoodina on niin sanottu Chatham House -sääntö.  Silloin kaikkea tilaisuudessa kerrottua tietoa saa käyttää vapaasti, kunhan asian kertojaa ei ilmoiteta tai yhdistetä muuten esittäjäänsä.

Off the record- ja Chatham House -tyyppiset termit ovat tutumpia viestintäihmisille, jotka järjestävät ammatikseen tiedotustilaisuuksia, mutta näin sosiaalisen median aikana jokaisen seminaarijärjestäjän on syytä olla tarkkana julkisuuden pelisääntöjen kanssa. Oikea paikka ilmoittaa julkisuuskäytännöistä on tilaisuuden kutsussa ja viimeistään tilaisuuden alussa, ennen kuin esitelmöitsijät ovat puhuneet sanaakaan.

Lähtökohtaisesti puhujan on kuitenkin syytä asennoitua niin, että jos puhuu yleisölle tilaisuudessa – vaikkakin pienelle piirille rajatussa -, tiedot voivat aina levitä laajempaan julkisuuteen ja puhujan nimi voi tulla jotakin kautta esiin. Sama pätee vain omalle kaveripiirille tarkoitettuihin Facebook-keskusteluihin. Tästä huolimatta Kouvolan Sanomien toimintatapa oli mielestäni tökerö – etenkin, kun oli kyse puhujalle arkaluonteisesta asiasta.