Karpolle on asiaa: Karpo-dokumentin puuttuvat kysymykset
Karpolla oli alvariinsa asiaa erityisesti vuosina 1983-2007, jolloin MTV3 esitti toimittaja Hannu Karpon suosittua tv-ohjelmaa.
Karpon hirtehishumoristinen, suoraviivainen ja herroja kumartamaton tyyli vetosi kansaan, ja hän tuntui tulevan tavallisten ihmisten kanssa hyvin juttuun. Ei ole varmasti ollut helppoa saada tv-kameraa vierastavia suomalaisia juttelemaan luontevasti miljoonayleisön edessä katugallupeissa jo 1960-luvulla.
Ohjelmanteossa lienee ollut etua myös Karpon vakuuttavasta tv-äänestä, painokkaasta artikulaatiosta ja tarvittaessa tuimasta olemuksesta, joka ei jättänyt tilaa vastaanpullikoinnille. Valtava karvalakki tehosti köriläsvaikutelmaa.
Meillä kotona Karpo katsottiin aina, ja varsinkin isäni istui television edessä kuin liimattuna. Kun olin parikymppisenä ylioppilaana saanut raapustettua muutaman pakinan paikallislehteen, äitini ehdotti, että tähtäisin suoraan huipulle ja hakisin Karpolle töihin.
Hain, mutta en päässyt. Sain kuitenkin Karpon assistentilta kirjeen, jonka mukaan Karpo oli naurahtanut yhdelle tekstilleni.
Naurahtanut!
Se kantoi elämässä pitkälle eteenpäin.
Viime viikolla pääsin vihdoin katsomaan Hannu Karpon urasta kertovan dokumenttielokuvan.
Ura onkin hyvin kunnioitettava, sillä Karpo ehti MTV:n lisäksi työskennellä pitkään Yleisradiossa ja muun muassa Avussa ja Seurassa. Hänelle on myönnetty kaksi elokuvataiteen valtionpalkintoa, tiedonjulkistamisen valtionpalkinto, valtion journalistipalkinto ja elämäntyön Kultainen Venla. Eläkkeelle hän jäi 2007.
Ari Matikaisen ohjaamassa dokumentissa erityisen kiehtovaa on liikuttavan nostalginen ajankuva 70- ja 80-lukujen Suomesta, jonka syrjäkyliltä alkoivat lyhdyt pikkuhiljaa sammua. Landepaukuille naureskelleesta stadilaispojasta tulikin maaseutuväestön asianajaja, jonka apuun vedottiin, kun mikään muu ei enää auttanut.
Karpo sukelsi pää edellä yhteiskunnan ruohonjuuritason ongelmiin, ja siitä hänet on ollut syytäkin palkita. Harva journalisti viitsii tarttua aiheisiin, joissa sosiaaliset ongelmat, inhimilliset tragediat ja epätoivo vyöryvät iholle eikä niitä saa karistettua hartioiltaan työajan päättymisen jälkeen.
(Ks. esim. Karpolla on asiaa -jakso 81-vuotias asuu purkujätteissä.)
Karpo kertoi Ylen haastattelussa syyskuussa, että takavuosien toimittajakollegat olivat mielestään liian hienoja hommiin, jotka hänelle kelpasivat.
”Toimittajat halusivat olla tummassa puvussa, valkoisessa paidassa ja kravatissa. Kun menee lapioimaan sontakasaa, se on väärä ympäristö sellaiselle asulle”, Karpo tokaisi.
Kuilu on sittemmin oikeastaan vain kasvanut, vaikka toimittajien pukukoodi on höltynyt. Ei entistä korkeammin koulutettuja kaupunkilaistoimittajia kiinnosta, mitä tunkiolla tapahtuu.
Karpo-dokumentissa on hetkensä, mutta kokonaiskuva Karposta ja hänen työstään jää valitettavan kritiikittömäksi ja toispuoleiseksi.
Dokumentin yksipuolisuus voisi olla taiten valittu tyylikeino, sillä monet ovat pitäneet myös Karpolla on asiaa -ohjelman suurimpana syntinä asioiden yksipuolista käsittelytapaa. Todellinen syy lienee kuitenkin se, että dokumentin tekijät ovat olleet liian lähellä kohdettaan ja siksi turhan kohteliaita.
Dokumentin tuottaja Liisa Karpo on Hannu Karpon miniä, ja dokumentin yksi avainhaastateltava on Hannun poika Sampo Karpo. Sampo Karpo sentään uskaltaa sanoa ääneen, että isä muisti kyllä poropaisteilla ohjelmissaan esiintyneitä vähäosaisia mutta unohti joskus lastensa joululahjat.
Yksipuolisesta käsittelytavasta Karpoa huomautti vuosien varrella myös Julkisen sanan neuvosto. JSN:n sähköisen arkiston mukaan vuosina 1995-2005 neuvostossa käsiteltiin kymmentä Karpon ohjelmasta tehtyä kantelua.
JSN:n Karpo-päätöksistä kahdeksan oli vapauttavia ja kaksi langettavia. Langettavat tulivat nimenomaan yksipuolisesta journalismista eli toisen osapuolen samanaikaisen kuulemisen puutteesta.
Ensimmäisessä tapauksessa vuonna 1997 Helsingin kaupungin rakennusviraston työntekijän työnantajalle ei ollut varattu mahdollisuutta vastata ohjelmassa esitettyyn vakavaan syytökseen.
Toisessa tapauksessa vuonna 1998 Karpon ohjelmassa ei kuultu asuntokiistan osapuoleksi joutunutta kuntaa, ja tämän vuoksi MTV3 sai huomautuksen hyvän journalistisen tavan rikkomisesta.
Karpo-dokumentissa yksipuolisuus näkyy siinä, ettei Karpon moittimilta henkilöiltä kysytä kommentteja. Hänen versionsa tarinoista jää ainoaksi totuudeksi. Dokumentissa ei myöskään pohdita, oliko Karpon tavassa tehdä ohjelmia mitään eettisiä ongelmia.
Jo aikalaiset moittivat Karpoa populismista ja sosiaalipornosta, joista nyt vähintäänkin olisi häneltä pitänyt kysyä dokumentissa. Se olisi tuonut dokumenttiin terveellistä peiliin katsomista pelkän sankarimyytin rakentamisen sijaan.
Itselleni vaivaannuttavimpia hetkiä olivat aina ne, kun Karpo lykkäsi kinkun vanhuksen käteen ja sitten kamera kuvasi lähietäisyydeltä mykistynyttä reaktiota ja liikutuksen kyyneleitä. Se oli tosi-tv:tä roiseimmillaan. Journalismilla sitä on vaikeata selittää.
Karpo on kertonut Ylen haastattelussa 2007, että hän häpesi eniten vuonna 1979 Ylelle tekemäänsä ohjelmaa Lehtisensaatioiden uhrit. Siinä hän haastatteli Hymy-lehden kustantajaa Urpo Lahtista ja tämän sensaatiojournalismin kohteeksi joutuneita.
”Se on mun elämäni suurin virhe. Häpesin ja häpeän sitä ohjelmaa edelleen. Olin onnellisesti unohtanut, että olin saanut tuollaisen törkypläjäyksen aikaan”, Karpo myönsi haastattelussa.
”Tavallaan menettelin ihan samalla tavalla kuin sensaatiolehdistö on menetellyt niiden ihmisten kohdalla. Tein niistä toisen kerran repostelun kohteita”, Karpo sanoi ja perusteli ohjelmaansa ”sokeudella” eli sillä, että hän oli kirjoittanut niin paljon Hymyyn ja ollut runsaasti Urpo Lahtisen kanssa tekemisissä.
”En tiedä, oliko ajatus, että puhdistaudun paskaisesta menneisyydestäni, mutta jos se oli se, se epäonnistui kyllä surkeasti”, Karpo ruoski itseään lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Tällaista itsereflektiota ei nähdä Matikaisen dokumenttielokuvassa, mutta sen sijaan Karpoa ”vituttaa” tapa, jolla hänen ohjelmansa lopetettiin. Kiinnostava kysymys olisi ollut, millaisen eron Karpo tekee 1970-luvun Hymyn populistisen journalismin ja omien ohjelmiensa välille.
Karpon ohjelma ei loppunut tekijöiden tai yleisön kyllästymiseen. Se loppui, koska aika ajoi tyylin ohi.
Kaiken kukkuraksi oravat olivat syöneet legendaarisen karvalakin.
Sampo Karpo arvelee dokumentissa, ettei piilokameramaisella kuvauksella ollut enää samanlaista arvoa kuin ennen. Lisäksi olivat tulleet tosi-tv-ohjelmat ja netti, joissa ihmisten kohtalot ja erikoiset kokemukset tarjosivat hämmästeltävää joka päivä.
Media ja yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuivat Karpon tyylille muutenkin epäsuotuisiksi.
Vielä viime vuosituhannen puolella suomalaisessa televisio-ohjelmassa saattoi nähdä kyseenalaisista tekosista epäiltyjä henkilöitä omilla nimillään ja kasvoillaan. Autolla törttöilleiden rekisterinumerot näytettiin. Nyt kasvot ja rekisterinumerot on sumennettu, eikä pikkurikollisten nimiä kerrota.
Kännisten ravintolatappelijoiden erottamista ei voisi näyttää tällä tavoin kuin Karpon ”suunnitusselostuksessa” vuonna 1982. Moninkertainen rattijuoppo tuskin enää suostuisi avoimeen tv-haastatteluun, kuten Karpon A-studio-raportissa 1972. Poliisikaan ei suhtaudu enää yhtä suopeasti mediaan kuin Karpon aikana. Karpolle poliisi kuvasi jopa videota viinatrokareista tämän ohjelmaa varten.
Nyky-JSN:ssa tuskin katsottaisiin hyvällä esimerkiksi Karpon tapaa käsitellä ohjelmassaan romaneja. Tapaa voitaisiin pitää kansanryhmää leimaavana.
”Ootsä romaani?” Karpo kysyi invapaikalle pysäköineeltä mieheltä Invapaikka paras paikka -ohjelmajaksossa.
”Olen”, mies vastasi.
Karpo: ”Ja oot vinkumassa (piip) etuja ittelles kaiken aikaa, eiks niin? Joka asiassa kaikki asiat on päin (piip), mut et voi näiden invalidien oikeuksia kunnioittaa?”
Vielä hämmentävämpi oli jakso Kirkkoherran kiirastuli, jonka piraattikopion Karpon tuotantoyhtiö on näemmä poistattanut YouTubesta tekijänoikeussyihin vedoten. Ohjelmassa kuvattiin yksityiskohtaisesti romaniperheen tolkutonta riehumista ja naapureidensa vainoamista. Vuosien piinan seurauksena naapurit saivat muun muassa puukosta ja kirveestä.
Aikanaan erittäin paljon huomiota herättänyttä jaksoa ei ole julkaistu uudelleen tuotantoyhtiön Karpo Official -kanavalla, kuten muita vanhoja jaksoja.
Vieläkö Karpon perintö elää? Kuka jatkaa hänen jalanjäljissään tällä journalismin saralla?
Yhteiskunnallisiin epäkohtiin tarttuu tarmokkaasti esimerkiksi Ylen MOT-ohjelma. MOT:n ja muun korkealle arvostetun tutkivan journalismin eetos suuntautuu kuitenkin yleensä yhteiskunnan järjestelmissä olevien porsaanreikien ja korkean tason vallankäyttäjien väärinkäytösten paljastamiseen.
Karpokin käsitteli yhteiskunnallisia epäkohtia. Niissä kyse oli kuitenkin usein siitä, että systeemi toimi niin kuin pitikin, mutta elämänsä itse umpisolmuun saanut kansalainen joutui kohtaamaan inhimillisesti musertavat vaikutukset. Tällaisessa tilanteessa mediajulkisuus saattoi johtaa entistä huonompiin seurauksiin (ks. kohta itsemurhista) tai parhaimmillaan laukaista tv-katsojien halun auttaa väliinputoajia (ks. esim. keminmaalaisen rappiotilan sähköistäminen ja kunnostaminen).
Ehkä erikoisimmat tapaukset esitellään edelleen maakuntalehtien sivuilla, mistä Karpokin kertoi ammentaneensa juttuideoita. Toista aivan samanlaista valtakunnan tason karpomediaa ei kuitenkaan enää ole. Hymynkin sivut täyttyvät nykyisin enemmän julkkiksista kuin sirkkeliin kompastuneista orvoista.
>> Oikaisu 18.11.2020 klo 12.15: Korjattu Sampo Karhu Sampo Karpoksi.