Blogit

Merkintöjä mullistuksista

Syyrian kuolleet: mitä väliä?

Blogit Lindholm/Jari Mr 18.2.2016 12:40
Jari Lindholm
1960–2016.

Syyrian sodassa on tähän mennessä kuollut 470 000 ihmistä, uutisoivat tiedotusvälineet viime viikolla Suomessa ja maailmalla.

Hätkähdin. Eikös niitä pitänyt olla 250 000?

Piti ja piti, miten sen nyt ottaa.

Tein jokin aika sitten jutun konflikteissa kuolleiden laskemisesta. Projekti opetti ainakin sen, ettei numeroihin kannata luottaa. Tilastot ovat sopimuksia ja metodeissa on eroja. Perunoita ei pidä verrata kiinankaaliin.

Ei tässäkään tapauksessa.

Otetaan ensin tuo YK:n käyttämä neljännesmiljoona. Se on kauniin pyöreä luku, mutta kuten monet maailmanjärjestön arviot, hatusta heitetty. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan, YK nimittäin ei itse laske sotauhreja (Afganistan on poikkeus). Turvallisuusneuvoston ilmaan heittämä 250 000 perustuu YK:n elokuussa 2014 teettämään tutkimukseen, joka päätyi lukuun 191 369. Siihen ilmeisesti on lisätty ”pauttiarallaa”-tyyliin 60 000 kuollutta; suunnilleen sen verran lisää uhreja sodassa on tullut joka vuosi.

Entä mihin pohjautuu uusi arvio 470 000 kuolleesta?

Uutisissa siteeratun raportin on laatinut Syrian Center for Policy Research -niminen, Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa toimiva ajatushautomo. Syyrialaisen yhteiskunnan hajoamista käsittelevä paperi vaikuttaa varsin pätevältä, mutta käytettyihin menetelmiin se luo niukasti valoa. Sivulla 63 vain mainitaan lyhyesti, että kuolonuhriarvio perustuu ”tulevaan tutkimukseen”, jota tekemässä eri puolilla Syyriaa on ollut ”300 tutkijaa, asiantuntijaa ja ohjelmoijaa”.

Kuulostaa huteralta.

Ruumiiden laskemisessa on karkeasti ottaen kaksi koulukuntaa: uhrikeskeinen ja tilastotieteellinen. Uhrikeskeiset tutkimukset perustuvat ”passiiviseen tarkkailuun”, jossa tiedot kuolleista kerätään mediasta, viranomaisilta ja paikan päällä toimivilta kansalaisjärjestöiltä. Tilastotieteelliset taas perustuvat kuolleisuustutkimuksiin, joissa satunnaisesti valituilta ihmisryhmiltä kysytään, onko joku perheestä kuollut sodan vuoksi.

Uhrikeskeistä menetelmää ovat käyttäneet esimerkiksi Irakin sotien kuolleita kirjannut brittiläinen Iraq Body Count ja sanfranciscolainen Human Rights Data Analysis Group (HRDAG), jolta YK:n ihmisoikeuskomissaari tilasi kolme Syyria-raporttia, kunnes päätti, ettei luotettavaa arviota uhreista ole enää mahdollista tehdä.

Iraq Body Countin tietokannassa on etupäässä tiedotusvälineissä uutisoituja kuolemia. HRDAG:n raportit taas perustuivat neljän syyrialaisen kansalaisjärjestön toisistaan riippumatta keräämiin lukuihin, joista poistettiin tietokoneohjelman avulla 128 000 päällekkäisyyttä.

Uhrikeskeisten tutkimusten ongelma on, että aineistot ovat ”mukavuusotoksia”: sisältöön ovat vaikuttaneet lukemattomat tekijät, kuten tiedonkerääjän huomiokyky ja tapahtumien laajuus (pommi-iskussa kuolleet huomataan todennäköisemmin kuin yksittäiset salamurhat). Tämän vuoksi arviot tuppaavat menemään alakanttiin, minkä tutkijat itsekin myöntävät.

Mutta kuolleisuustutkimukset vasta ongelmallisia ovatkin.

Hyvä esimerkki on Kongon demokraattinen tasavalta. On hyvin epätodennäköistä, että maan sodissa olisi vuosina 1997–2007 kuollut 5,4 miljoonaa ihmistä, kuten International Rescue Committee -järjestön kuolleisuustutkimuksissa on väitetty. Liian moni asia meni pieleen: vertailukohtana käytetty arvio rauhanajan kuolleisuustiheydestä oli liian alhainen, verisimpien maakuntien kuolleisuusluvut yleistettiin virheellisesti kattamaan koko maa ja lisäksi tutkijat syyllistyivät tilastotieteen pahimpaan syntiin, otosten valikointiin sitä kertomatta.

Kongon lukuja analysoinut kanadalainen Human Security Report -ryhmä päätyikin tylyyn johtopäätökseen: vuosien 1997–2001 tutkimustulokset pitää hylätä kokonaan, ja arvio sodan aiheuttamien kuolemien määrästä vuosilta 2001–2007 on ainakin kolme kertaa liian suuri.

Samanlaiseen harhaan ajauduttiin Irakissa. Amerikkalainen tutkijaryhmä väitti suppean kyselytutkimuksen pohjalta, että presidentti George W. Bushin aloittaman sodan vuoksi oli vuosina 2003–2006 menehtynyt 654 965 irakilaista.

Tiedeyhteisö tyrmäsi tuloksen, sillä kuten Kongo-tutkimuksissa, otos oli liian pieni eikä tutkimusalueiden valinta täyttänyt satunnaisuuden kriteereitä. Lopputuloksena oli noin viisi kertaa liian suuri luku, totesivat belgialaisen Leuvenin yliopiston tutkijat arvioituaan amerikkalaisten kokoaman aineiston lisäksi kahta muuta lähdettä.

Oma lukunsa ovat poliittisin motiivein heitellyt arviot, jotka eivät perustu yhtään mihinkään. Esimerkiksi Bosnian sodan aikana 1992–1995 mediassa käytetty, lähes varmana pidetty tieto 200 000 bosnialaisesta kuolleesta oli apulaistiedotusministeri Senada Kreson keksintöä. Paikalliset tutkijat ja YK:n Jugoslavia-tuomioistuin ovat myöhemmin todenneet uhreja olleen noin 100 000.

Mihin Syyria-luvut sitten sijoittuvat?

Parhaalla tahdollakaan niitä ei voi pitää kuin valistuneina arvauksina. Missään tapauksessa niitä ei pidä verrata keskenään, sillä YK:n arvio perustuu (löyhästi) uhrikeskeiseen tutkimukseen ja syyrialaislaitoksen arvio taas (oletettavasti) tilastotieteelliseen päätelmään. Pottuja ja kiinankaalia siis.

Ja vaikka luvuista päästäisiinkin yksimielisyyteen, vaille vastausta jää paljon olennaisempi kysymys: keitä kuolleet ovat? Kysehän ei ole pelkästään naisista ja lapsista, vaan mukana on myös kapinallisia ja hallituksen sotilaita. Entä jos suurin osa uhreista kantoikin asetta? Muuttaisiko se suhtautumistamme?

”Numeroilla on merkitystä”, sanoi lontoolaisen Every Casualty -laitoksen tutkija Elizabeth Minor, jota haastattelin taannoiseen juttuuni.

”Ei pitäisi toistella lukuja, jotka eivät perustu mihinkään. Lännessä niitä saatetaan käyttää perusteluna sotilaalliselle väliintulolle. Sotaa käyvissä maissa ne taas saattavat pahimmillaan johtaa uuteen konfliktiin, jos yksi kansanryhmä kokee kärsineensä enemmän kuin muut.”