Vox Lux on nihkeä, banaali ja räjähtävän kyynisen apokalyptinen pop-terrorieepos
Tässä on pop-tähdestä kertova elokuva, jonka pääosissa on suuria elokuvatähtiä, Natalie Portman ja Jude Law. Merkittävä osa tarinasta liittyy näyttävään stadion-luokan lavaesiintymiseen valmistautumiseen. Musiikkia on tehnyt Sia.
Vox Lux voi kuulostaa A Star is Bornin ja Bohemian Rhapsodyn kannoilla jokseenkin tutulta, mutta se on kaikkea muuta.
Vox Lux, alaotsikoltaan ei-niin-nöyrästi A Twenty-First Century Portrait on puhtaasti art housea. Se on pientä budjettiaan vaivalla, mutta ei aina onnistuneesti peittävä fiktiivinen henkilökuva ja metaforien spektaakkeli, josta suuri osa tapahtuu hotellihuoneissa. Se ei nouse ideoittensa suuruudenhulluuden tasolle. Se on silti todella kiinnostava elokuva, ei vuoden parhaita mutta ainakin runsaimpia.
Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Vuonna 1999 tapahtuu hirvittävä kouluammuskelu, josta Celeste selviää hengissä, mutta luoti selkärangassaan. Tragedia inspiroi laulun, josta tulee hitti.
Vuonna 2017 Celeste on Yhdysvaltojen suurin poptähti. (Ajattele Madonnaa, Lady Gagaa, Katy Perrya.) 31-vuotiaana hän on tunne-elämältään varhaisteinin tasolle jäänyt, alkoholisoitunut, alati valehteleva ja sekava egoilija, joka kohtelee tytärtään huonosti. Suuren comeback-konsertin aamuna Celeste saa tietää, että pienessä eurooppalaisvaltiossa on tapahtunut verilöyly, jonka tekijät ovat valeasuillaan viitanneet hänen musiikkivideoonsa. (Asia ei kiinnosta häntä pätkääkään paitsi sen suhteen, mitä siitä pitäisi julkisuudessa sanoa.)
Brady Corbetin ohjaama ja yhdessä Mona Fastvoldin kanssa kirjoittama Vox Lux esittää monia ajatuksia, muun muassa sellaisen, että poptähdet ja länsimaiset terroristit ovat samanlaisia sairaan kulttuurimme oireita. Kummallakin on yhtä vähän oikeutusta olla asemassa, jossa heidän sanomisiaan kuunnellaan. Perverssisti poptähtiä ja heidän viisauksiaan todella pidetään arvossa, kuten elokuvassa ääliö-Celestea, joka antaa tragikoomisen sekavia lausuntoja.
Vox Lux on pop-elokuvaa spektaakkeliyhteiskunnasta siinä missä Harmony Korinen Spring Breakers – tai Andrea Arnoldin American Honey, joka on kyllä tuhat pykälää elegantimpi. (Rakastan noita kahta elokuvaa aina vain enemmän.) Corbetin elokuvan sävy on erilainen, perinteisemmällä viileydellä vieraannuttava ja hetkittäin tahallisen larsvontriermäinen, sillä kaikkitietävänä ja lakonisen tylynä kertojana kuullaan Willem Dafoeta.
Näyttelijänä tunnettu Corbet teki ohjausdebyyttinsä yhtä itsetietoisella The Childhood of a Leaderilla. Sekin oli aika hyvä, mutta nyt Corbetin säätää dynamiikkaansa paremmin kohdalleen.
Mikäli erityisesti Portman kiinnostaa, tiedoksi: hän saapuu kolmikymppisenä Celestenä kuvaan vasta lähellä elokuvan puoliväliä. Ensin käydään läpi aikaa juuri ennen kuin Celesten imago luotiin ja roolia esittää Raffey Cassidy. Stacy Martin esittää siskoa ja Jude Law manageria kummallakin aikatasolla. Näytteleminen on realistista.
Monet seikat ovat muutenkin pisteliään tosia. Elokuvassa on hauska jakso Tukholmassa, jossa vasta tähteyteen nousevan Celesten suurimmat hitit tehdään joskus 2000-luvun aivan alussa – tietysti saaristostudiossa. (Pop- ja elokuvapuolella hommia tehneet toimittajat voivat myös ihastella haastattelukohtausten harvinaista realismia.)
Ennen kaikkea Corbet käyttää moukaria. Hän esittää poskettomia kärjistyksiä, repii tosielämästä isoja täkyjä huoletta (totta kai WTC-tornien kaatuminenkin liitetään tarinan taustalle) ja tekee sellaisia esteettisiä ratkaisuja, joiden kohdalla olisi kamalan vaikea väittää vastaan, jos joku kutsuisi niitä tekotaiteellisiksi. Vox Lux on banaali ja hetkittäin todella ärsyttävä. Silti elokuvassa on oma äänensä ja se on hauska. Ei yleensä ääneen naurattavalla tavalla, mutta pinnan alla siinä väreilee paljon. Mikäli tätä huumoria ei aisti, Vox Lux voi tuntua sietämättömän kyyniseltä.
Jos tähänastinen kuvailu ja sellaiset nimet kuin Korine, Lynne Ramsay, Bertrand Bonello sekä miksei myös Gaspar Noé ja Michael Haneke soittavat kelloja, Vox Lux kannattaa katsoa ja nimenomaan kankaalta. Kuva-asetelmat ovat sellaisia, että tässä ei totisesti ole televisioruutua saati pienempiä skriinejä ajateltu. Vaikka popimmat biisit on tehnyt Sia, varsinainen score-musiikki on Scott Walkerin käsialaa ja hyvinkin herkästi tunnelmallinen sekä tietysti hetkittäin ihan pompöösi.
Vox Luxilla on heikkoutensa, joista keskeinen on sen röyhkeä itsetietoisuus. Odotettua comeback-konserttiakin näytetään lopussa todella pitkään. Ratkaisu on taiteellisesti perusteltu ja samalla sangen pitkäpiimäinen. Corbet ei varmasti ole matkalla ns. Hollywoodiin: en tiedä luuleeko hän olevansa uusi Godard, toivottavasti ei, mutta toivon että hän jatkaa valitsemallaan linjalla.
Suomen Vox Luxia ei saatu levitykseen, mutta Helsingissä siitä on näytöksiä Season Film Festivalissa 30.3. ja 31.3.