Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Paras elokuva, jota en nähnyt viime vuonna: American Honey

Blogit Kuvien takaa 4.4.2017 11:24
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kun elokuvat ja elokuvista tietäminen ovat ammatti, todellisten yllätysten mahdollisuus kapenee. Hyvin harvoin kohtaa enää elokuvan, jota on jo pitkään esitetty, mutta joka sen vihdoin itse nähdessä lyö ällikällä. Andrea Arnoldin uusin, vuosi sitten maailmanensi-iltansa saanut American Honey oli tällainen tapaus.

Olisi se pitänyt arvata, sillä Arnold on suosikkiohjaajiani ja harmitti kovasti, kun en viime vuonna Cannesin festivaaleilla ehtinyt hänen elokuvansa näytöksiin. Nyt tuntuu, että jos olisin American Honeyn jo silloin nähnyt, käsitykseni viime vuoden Cannesin kokonaiskattauksesta olisi eri (ja olisin pitänyt kilpasarjan palkintotuomariston päätöksiä hieman tolkullisempina, sillä elokuva sai festivaalin ”kolmannen sijan”, Prix de juryn).

Päähenkilö Star (Sasha Lane) esitellään työn touhussa roskalavalla. Teini-ikäinen (15? 16? Hän sanoo toki olevansa 18) Star viettää päivänsä etsien pois heitettyä ruokaa itselleen ja kahdelle nuoremmalle sisarukselleen. Kotona isä juo ja ahdistelee, äiti on lähtenyt. Tunnelma ei ole silti ahdistava. Arnold lataa jokaiseen kuvaan energiaa ja tunteen mahdollisuuksista.

Star näkee supermarketissa nuorten aikuisten porukan, jota näyttäisi johtavan karismaattinen ja nokkela Jake (Shia LaBeouf). Jake ylipuhuu Starin karkaamaan heidän kanssaan pakettiautolla.

Matka alkaa. Jossain muussa kontekstissa joukko olisi klassisia hippejä tai sirkus, Amerikassa se on myyntitiimi. Porukkaan kuuluu erilaisia tatuoituja karkureita, jotka juovat, polttavat pilveä, pitävät hauskaa, tappelevat leikisti, flirttailevat, jätkä joka aina pakun pysähtyessä vilauttelee munaa. Yhdellä on taskussa liito-orava. Toinen pitää Darth Vaderia surullisen hahmon ritarina ja täten henkisenä esikuvanaan. Parikymppisiä lapsiveijareita matkalla ei-mihinkään.

Levoton ja koko ajan sähköinen elokuva tapahtuu Amerikan keskilännessä auringon paahteessa ja kaupunkien neonvärien hehkussa. Kuvat ovat täynnä valoa ja sankarittaren optimismi on rajatonta, ehkä perusteltuakin, mutta alavire on lohduton.

Lehtitilausten myyminen ja sen metodit ovat metafora amerikkalaisesta kapitalismista: myydään jotain, mitä ihmiset eivät tarvitse. Kauppa käy, kun turhake paketoidaan asiakkaiden haaveisiin ja unelmiin. Osaaja on se, joka hallitsee psykologisen pelin ja tyrkyttää itseään tai ainakin itselleen nopeasti keksimäänsä roolia juuri sopivasti.

Starin maailmassa on kohta kaksi tavoitetta: päivittäiset myynnit eli raha, joka on kuin pomo Krystalille (Riley Keough) kannettu saalis, sekä Jake. Ongelma on, että kuningatarmehiläinen, omalla urheiluautollaan pakettiauton edellä aina seuraavaan kaupunkiin ajava Krystal pitää Jakeakin omaisuutenaan.

Matkan jatkuessa koko myyntiporukan itsepetokset alkavat paljastua. Star etsii rajojaan myös siinä, mitä voi myydä. Alamaisilleen julma bisnesjumalatar Krystal osoittautuu juhlijaporukan todelliseksi alkoholistiksi. Kun porukka bailaa ja joraa yöllä metsänuotion ympärillä, tribaalitunnelmasta harpataan vaivihkaa kuolemantanssin suuntaan. Ei ole sattumaa, että Donald Trump mainitaan, vaikka elokuva kuvattiin jo kesällä 2015. The art of the deal tai siis kuvitelma sellaisesta on kaikki mitä näillä ihmisillä on, ja vaikka he ovat turbohippejä pesun tarpeessa, haaveina ei ole rauha ja rakkaus vaan amerikkalainen unelma eli taloudellinen menestys.

Lajityypiltään American Honey on road movie samaan tapaan kuin Ilmestyskirja nyt ja Räsynukke ovat tie-elokuvia. Ne kumpikin tulevat vahvasti mieleen, samoin Korinen Spring Breakers, Valkeapään He ovat paenneet ja Herzogin Stroszek. Ollaan rinnakkaismaailmassa, joka olisi hysteerinen, ellei Arnold kuvaisi sitä niin kauniisti ja rakkaudella.

Spring Breakers on tosiaan ilmeisin vertauskohde, sillä myös American Honey on samanaikaisesti sekä yhteiskunnallis-seksuaalisesti yliladattua ekspressionismia että katsojan viihtymiseen sitoutunut ahdistavan arvotyhjiön luotaus. Osasyy, miksi sen erinomaisuus niin yllätti, oli oma rajoittuneisuuteni: vaikka Fish Tankin ja Humisevan harjun perusteella tiesin Arnoldin olevan erinomainen ohjaaja, en lukemani perusteella osannut kuvitella kokonaisuuden toimivan näin sähäkästi. Uskot kun näet -tyyppinen elokuva, siis. Elokuvallisinta elokuvaa, siis.

Epäbalanssia voi nähdä siinä, miten vertauskuvat ja tarinan kirjaimellisemmat osuudet (Arnold on pohjimmiltaan naturalistinen kertoja) jatkuvasti hiertävät vastakkain. Tästä leikistä joko nauttii tai sitten kitka vie samastumiskyvyn. Itse kykenin uppoutumaan Starin tarinaan, vaikka samalla tiedostin elokuvan metaforien älylliset pyrkimykset. (Jos tästä ristiriidasta tulee ylittämätön, 163-minuuttinen American Honey tuntuu varmasti hankalalta. Jotkut jo Cannesissa olivat todella pettyneitä elokuvaan.) Pakko todeta, että rahasta kiihottuneen Starin ”I feel like I am America!”-repliikki meni överiksi, pointin hieromiseksi naamaan. Ei sekään julistamista ollut, mutta yksi syy siihen, miksi American Honey ei ole sentään mestariteos.

Mitä Arnold ajattelee yhteiskunnasta ja ihmisestä? Lopputeksteissä kaikki tekijät ovat etunimen mukaisessa järjestyksessä, ilman titteleitä, ohjaaja muiden joukossa. Päätelkää siitä.

Näin American Honeyn nyt Season-festivaalilla. Se ei ole tulossa meillä varsinaiseen levitykseen. Mikäli se olisi tullut vuonna 2016 Suomessa elokuvateattereihin, se olisi ollut yksi vuoden kolmesta parhaasta elokuvasta.

Toivottavasti mahdollisuuksia nähdä se Suomessa valkokankaalla tarjoutuu silti – Sodankylä hoi!