Ulkomaille myyty Finnkino ei tarvitse Suomessa enää toimitusjohtajaakaan

Finnkino on Suomen elokuvateatterialan suurin toimija. Sillä on noin 70 prosentin markkinaosuus Suomen elokuvateattereista. Liikevaihto oli toissa vuonna 87,7 miljoonaa ja liikevoitto 12,9 miljoonaa.

Finnkino kuuluu nykyään eurooppalaiseen Odeon-elokuvateatteriyhtiöön, jonka taas omistaa pörssiyhtiö AMC, jonka suurin omistaja on kiinalainen Wanda.

Markkinointi & Mainonnassa kysyttiinkin jo kolme vuotta sitten, onko Finnkino uusi Caruna. Ulkomaille heruu tosiaan muhkeita voittoja.

Nyt Finnkino on ollut pian pari kuukautta vailla toimitusjohtajaa. Asiasta kertoi Helsingin Sanomat toissa viikolla.

Helsingin Sanomien jutun mukaan Odeonissa vähennetään yksikköjä eli eri maiden toimintojen johtoa keskitetään. Siinä sivussa on siis ilmeisesti havaittu, ettei Suomen kokoiseen maahan tarvita erillistä toimitusjohtajaa. Finnkinon toimitusjohtaja Veronica Lindholm sai kenkää.

No, mitä väliä?

Elokuvateattereissa ei ole kyse tavanomaisesta vähittäismyynti- tai palvelualasta. Yksi syy on elokuvien menestyksen arvaamattomuudesta johtuvat suuretkin suhdannevaihtelut. Myös riskit jakautuvat eri tavalla. Elokuvateatterilla on arvoketjussa kuitenkin ketterin asema: tulos tai elokuva ulos.

Itse elokuviin liittyy asia, jonka pitäisi asettaa Finnkinon johdolle myös tietty puhtaasta markkinalogiikasta irrallinen vastuu. Suomalaisella elokuvalla on ollut viime vuosina hyvin korkea markkinaosuus. 22-29 prosenttia kaikista Suomessa myydyistä elokuvalipuista on myyty nimenomaan suomalaisiin elokuviin. Toisin sanoen kutakuinkin näin suuri osa myös Finnkinon liikevaihdosta ja voitosta tulee suomalaisista elokuvista (tai välillisesti niitä katsomaan tulleiden asiakkaiden muista ostoksista).

On myös kiistatonta, että merkittävä osa Finnkinon tällä vuosikymmenellä komeasti parantuneesta tuloskunnosta johtuu suomalaisten elokuvien suosion noususta. Kasvu niiden suosiossa on samalla nostanut kokonaiskäyntejä elokuvateattereissa käytännössä samassa suhteessa.

Suomalaiset elokuvat kuitenkin tehdään pitkälti julkisen rahoituksen turvin. Tärkeimpiä mahdollistajia ovat Suomen elokuvasäätiö ja Yle. Riskit per elokuva ovat niin suuria ja onnistumisen todennäköisyys niin vaikea ennakoida, että kovin harva taho on laittamassa yksityistä rahaa hankkeisiin. Kyse on suomalaisen kulttuurin elinvoimasta ja alasta, joka työllistää hyvin, mutta edellyttää kielialueen pienuuden vuoksi myös tukia.

Elokuvateatteri on välttämätön osa elokuvan arvoketjua. Elokuvateatterinomistajat voivat halutessaan sanella ehdot eli osuudenjaon lipuista ja näin kiristää kolmiportaisen arvoketjun muita osia, elokuvien tekijätahoa eli tuottajaa sekä jakelun ja markkinoinnin hoitavaa levittäjää. (Toki myös levittäjä voi esittää ankaria ehtoja elokuvateattereille, jos sillä on hallussaan haluttu tuote.)

Finnkinolla on määräävä markkina-asema.

Jos ja kun Finnkinolla otetaan ankarin mahdollinen voitontahkoamisnäkökulma, suomalaisten elokuvien osalta se alkaa yksiselitteisesti rahastaa valtion kassasta. Ruuvin kiristymisestä oli kyse, kun kaksi vuotta sitten Yösyöttö jäi jakelematta Finnkinon teattereissa.

Tällaisia yksipuolisia sopimusmuutoksia on vuosikymmenien ajan vältetty, koska elokuvan ekosysteemi on herkkä – ja suomalaiset tuottajat tekevät elokuvat, joita ilman elokuvateattereissa kävisi vähemmän ihmisiä. Mikäli suomalaista elokuvaa ei tehdä lainkaan, eivät sen katsojat kovinkaan todennäköisesti valitse ulkomaista elokuvaa. Finnkino kuitenkin toteutti Yösyötön aikaan kiristystempun, joka ei lopulta ihan onnistunut. Jonkinlainen rauha saavutettiin, mutta ainakin Finnkino koki pr-tappion.

Markkinajohtaja Finnkinolla on luontainen painotus alueisiin, jotka ovat myös koti- ja ulkomaisille laatuelokuville otollisimpia: se toimii 11 suurimmassa kaupungissa. Nimenomaan niistä kertyy vakavamman draaman lähes koko katsojaosuus, dokumenteista puhumattakaan.

Asema kulttuurin portinvartijana ei siis koske ainoastaan kotimaista elokuvaa.

Yösyöttö-keissin aikaan elokuva-alan ammattilaiset kuvailivat Finnkinon menettäneen vastuuntuntonsa ja unohtaneen, että elokuvan ekosysteemissä joudutaan usein miettimään alan yhteistä etua. Finnkinon silloisia toimia kuvailtiin radikaaleiksi.

Nyt ollaan tilanteessa, jossa Finnkinolta olisi vaikeampi edes kysyä sen Suomen toimintoja koskevista asioista, kun ei ole asiantuntevaa tahoa, jolta kysyä.

Toteutuvan riskin voi tiivistää näinkin: mitä tarkoittaa, että Suomen elokuvateatterialasta 70 prosentin markkinaosuus on monikansallisella pörssiyhtiöllä, joka ei enää pidä Suomen-liiketoiminnoillaan (”Finnkino”) edes suomalaista, kulttuuripiirimme tuntevaa johtajaa? Mitä jos pörssiyhtiössä päätetään kiristää ruuveja entisestään, eikä välissä ole edes paikallista toimitusjohtajaa kertomassa pienen maan erityispiirteistä?

Voisi ainakin kuvitella, että silloin suomalaisen elokuvan tekijöillä on vähemmän neuvottelukeinoja ja vääntövoimaa kuin Hollywood-studioilla.

Helsingin Sanomien jutun mukaan Odeonin pohjoismaisen ja baltialaisen yksikön, eli Finnkinonkin toimitusjohtaja on nyt Jason Cole.

Määräävästä markkina-asemastaan käsin koko Suomen elokuva-alaa helposti pomottavaa teatteriketjua vetävä Cole on aiemmin ”vastannut AMC:n teatterien käynnistämisestä Saudi-Arabiassa”.