Turpea fanikulttuuri vie elokuvista iloa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kun kirjoitin Spider-Man: Homecomingista ja sen tähdestä Tom Hollandista, riesanani oli epätietoisuus. Kuinka paljon voin olettaa lukijan tietävän Marvel Cinematic Universesta?

Marvel-leffojen suuri kokonaisuus on (onneksi) vain sivuseikka tässä elokuvassa, mutta juonen ja hahmojen sidokset ovat tosiasia ja joillekin tosi tärkeitä. Kuinka paljon elokuvan yhteyksiä 15 muuhun saman sarjan elokuvaan (ja useisiin tekeillä oleviin) tulee valottaa? Nehän ovat tavallanan tärkeämpiä kuin tämän elokuvan asetelmat ja tarina – vai hetkinen, ovatko sittenkään?

Erityisen kiusallista on, että tämän supersankarisaippuaoopperan risteilevät juonet (ja syntytarinat ja hahmojen kaaret ja The Avengersien matka kohti jotain jonka nimi on Infinity Wars ja joka pitää kertoa kahtena elokuvana [joita en toivon mukaan tule katsomaan]) eivät itseäni varsinaisesti innosta. Pidin Spider-Man: Homecomingista aika lailla, kuten Iron Man -elokuvistakin, mutta en millään osaa fiilistellä jotain trikoosankarien elämänkriisejä.

https://www.youtube.com/watch?v=8_8eDIiZZvo

Luin hyvän kolumnin The Hollywood Reporterista. Kirjoittaja Inkoo Kang kiteytti ongelman: aiemmin elokuvat kutsuivat luokseen, nyt ne pakottavat seuraamaan sarjaa. Eivät osallistumaan, mutta sitoutumaan.

Tuoteperheet ovat vallanneet amerikkalaisen populaarikulttuurin. Fanien elämöinti, johon elokuvaviihteen megabrändit Marvel, DC, Star Wars ja jossain määrin Disney ja Pixar nojaavat, on kymmenien ja taas kymmenien miljardien arvoista. Luonnollisesti siitä otetaan kaikki irti, mutta entäs me muut?