Turpea fanikulttuuri vie elokuvista iloa
Kun kirjoitin Spider-Man: Homecomingista ja sen tähdestä Tom Hollandista, riesanani oli epätietoisuus. Kuinka paljon voin olettaa lukijan tietävän Marvel Cinematic Universesta?
Marvel-leffojen suuri kokonaisuus on (onneksi) vain sivuseikka tässä elokuvassa, mutta juonen ja hahmojen sidokset ovat tosiasia ja joillekin tosi tärkeitä. Kuinka paljon elokuvan yhteyksiä 15 muuhun saman sarjan elokuvaan (ja useisiin tekeillä oleviin) tulee valottaa? Nehän ovat tavallanan tärkeämpiä kuin tämän elokuvan asetelmat ja tarina – vai hetkinen, ovatko sittenkään?
Erityisen kiusallista on, että tämän supersankarisaippuaoopperan risteilevät juonet (ja syntytarinat ja hahmojen kaaret ja The Avengersien matka kohti jotain jonka nimi on Infinity Wars ja joka pitää kertoa kahtena elokuvana [joita en toivon mukaan tule katsomaan]) eivät itseäni varsinaisesti innosta. Pidin Spider-Man: Homecomingista aika lailla, kuten Iron Man -elokuvistakin, mutta en millään osaa fiilistellä jotain trikoosankarien elämänkriisejä.
Luin hyvän kolumnin The Hollywood Reporterista. Kirjoittaja Inkoo Kang kiteytti ongelman: aiemmin elokuvat kutsuivat luokseen, nyt ne pakottavat seuraamaan sarjaa. Eivät osallistumaan, mutta sitoutumaan.
Tuoteperheet ovat vallanneet amerikkalaisen populaarikulttuurin. Fanien elämöinti, johon elokuvaviihteen megabrändit Marvel, DC, Star Wars ja jossain määrin Disney ja Pixar nojaavat, on kymmenien ja taas kymmenien miljardien arvoista. Luonnollisesti siitä otetaan kaikki irti, mutta entäs me muut?
Fanikulttuurin sääntö #1 on tyly: olet mukana tai et ole. Säännöstä ei tässä tapauksessa hyödy fanikulttuuri vaan tuotantoyhtiö: joko sitoudut sisältöömme tai et pysy kärryillä.
Kyydisssä ei ole pakko olla, mutta Kang kuvailee, että silloin tuntee missaavansa jotain. Tuo fiilis leviää kyllä Suomeenkin: vaikka supersankarit eivät ole olleet meillä suhteessa läheskään niin suosittuja kuin Yhdysvalloissa, katsojaluvut nousevat aika tasaisesti.
Lievä innostukseni uusista Star Wars -elokuvista otti Force Awakensista pienen kolhun ja laantui laimeaan Rogue Oneen. Spider-Man: Homecomingin jälkeen katson oikein mielelläni seuraavan Spider-Manin, etenkin kun sillä on sama ohjaaja, Jon Watts. Jos se ei toimi, olen toki vapaa unohtamaan hahmon.
Sama koskee Wonder Womania. On mahtavaa ja freesiä, että yksi supersankarielokuvien keulahahmoista on nainen ja Patti Jenkinsin ohjaamassa elokuvassa on uudenlaista asennetta. Se ei tarkoita, että olisin yhtään kiinnostuneempi äijäilijä Zack Snyderin seuraavista DC-leffoista, vaikka Gal Gadotin näyttelemän Wonder Womanin hahmo niissä heiluisikin.
Meille ei-sitoutuneille katsojille sarjamuotoinen matsku, jota tuoteperheet pukkaavat, on sisältöä sanan latteassa merkityksessä. Itsenäisiä elokuvia ne ovat vasta erityistapauksissa.
Lienee syytä painottaa, että Spider-Man: Homecoming muistutti ilmiön laajuudesta nimenomaan nousemalla nautittavaksi omaksi kokonaisuudekseen: tuntui kuin olisi katsonut ihan oikeaa elokuvaa, ei sarjan osaa.