Maximin loppu on kauhea uutinen elokuvakulttuurille
Masentava tieto: elokuvateatteri Maxim sulkee ovensa toukokuussa. Ykkössali puretaan. Suojeltu, yli sata vuotta vanha kakkossali kellarissa siirtyy muuhun kuin elokuvakäyttöön. Helsingin Sanomat kertoo, että vakuutusyhtiö Ilmarinen on irtisanonut vuokrasopimuksen.
Maxim oli Finnkinon Helsingin viimeinen ei-multiplex-teatteri. Kahden salin teatteri profiloitui viime vuosikymmenillä nimenomaan laatuelokuvan esityspaikaksi.
Maxim oli pitkään myös Rakkautta & Anarkiaa- ja Night Visions -festivaalien päänäyttämö.
Näin siellä ensimmäistä kertaa Pulp Fictionin, There Will Be Bloodin, The Killerin, Pahan poliisin, Killing Zoen, La Hainen, Kill Billit, Magnolian, Matrixin, Lukas Moodyssonit ja Larry Clarkit – sekä kirjaimellisesti satoja muita hyviä ja huonoja elokuvia, koska Maxim oli pitkään myös pressinäytösten tärkein sali. Kun asiaa mietin, Maxim on teatteri, johon liittyy selkeästi eniten muistoja: Night Visionsin tunnelmalliset ja ainutkertaiset allnighterit, R&A:n varhaisvuosien järjettömän odotetut elokuvatapaukset, sekä tavallisemmat näytännöt, joissa oli elokuvateatterin, ei huvipuiston fiilis.
Maxim eli siis neljä ja puoli vuotta pidemmälle kuin Bristol.
Syy ei ole lopulta muu kuin raha: ykkössali on suuri tila, jota oli varmaankin vaikea saada tarpeeksi täyteen viikolla. Käyvän vuokran on täytynyt olla korkea, sillä sijainti on huippupaikalla Espan laidalla ja hotelli Kämpiä vastapäätä. Tosin viimeksi kun kävin normaalissa yleisönäytöksessä, katsomassa Joe Wrightin Anna Kareninaa, sali oli loppuunmyyty.
Elokuvakulttuurista en tiedä, mutta elokuvan katsomisen kulttuuri on Suomessa jyrkässä alamäessä. Helsingistä katoaa näin taas kaksi salia ja 601 paikkaa. Maximissa oli vielä filmiprojektoritkin kummassakin salissa: niitä on jäljellä enää vain kourallisessa Helsingin saleista, muualla voidaan esittää vain digikuvaa. Elokuvafestivaalien järjestäminen vaikeutuu, sillä kahden salin Maxim oli siihen käyttöön edelleen täydellinen teatteri, johon virittyi aito juhlatunnelma. Laatuelokuva on yhä ahtaammalla.
Bristolin kuolema oli oikeastaan helppo sulattaa, koska sali oli menettänyt 1990-luvun merkityksensä teknisenä ykköslaatuteatterina Tennispalatsi ykköselle. Pitkään uumoiltu Maximin tuho on kuin kauhean ennustuksen käyminen toteen.
Tähän pitäisi kai kirjoittaa, että käykää ihmiset enemmän elokuvissa, mutta ymmärrän valitettavan hyvin heitä, joita pelikone-betonihalli-nakkikioski Tennispalatsin tunnelma ei oikein nappaa. Siitä näkökulmasta peli alkaa olla menetetty. Tennarin teollisessa ympäristössä elokuva on alisteista bisnekselle, pikaruoalle ja jollekin epämääräiselle ”viihde-elämykselle”.
Sielläkin voi nähdä loistavia elokuvia, mutta se ei ole paikka, johon liittyisi oikeita, säilyviä elämyksiä.