Luokkakokous kakkosesta

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Spede Pasanen mainosti aikoinaan elokuviaan pilailemalla kriitikoille, jotka haukkuivat niitä ja nostamalla haukut ikään kuin kehuiksi. Kun ensimmäinen Luokkakokous nousi huonosta kriitikkovastaanotosta huolimatta poskettomaksi yllätyshitiksi, sen tuottaja Markus Selin totesi, että saimme Turhapuron vastaanoton ja Turhapuron yleisön.

On ironista, että Luokkakokous 2:ta mainostetaan sen saamilla huonoilla kritiikeillä, koska tämä elokuva on tosiaan tylsä, tylsä, tylsä, tylsä, tylsä. Tarkoitan, että huono.

Ensimmäisen Luokkakokouksen kriitikkovastaanotto ei ollut yksimielisen tyrmäävä, vaikka niin on annettu ymmärtää. Esimerkiksi Ilta-Sanomissa se sai neljä tähteä. Suuri osa suivaantuneista kriitikoista kommentoi elokuvan asenteita, etenkin seksismiä. Toki monet myös ihmettelivät, että pitikö tämän olla hauska.

Kun itse kirjoitin Luokkakokouksesta (en arviota, vaan blogimerkinnän otsikolla Alfauros saa tehdä mitä tahansa), halusin lähinnä purkaa sen asetelmia. Kritiikkini oli – ja kirjoitin sen selkeästi auki – ennen kaikkea moraalista, vai pitäisikö sanoa ideologista. Ei komedia siihen kaadu, että se vaikuttaa vastuuttomalta ja menee rajojen yli. Joskus sitä nimenomaan tarvitaan. Luokkakokouksen äärellä tunsin usein olevani ankeiden paskapäiden seurassa.

En siis pitänyt ensimmäistä Luokkakokousta hirvittävän hauskana, mutta sillä oli myös hetkensä. Oli muutama kohtaus aitoa revittelyä ja ylilyöntejä, enkä pitkästynyt ennen loppusuoraa.

Koska kakkososassa ei ole samantasoisia seksismin ja kusipäisyyden hehkutuksen ongelmia kuin ykkösessä – nyt ikärajakin on alempi, K-12 – allekirjoittaneella ei kai pitäisi olla ”ongelmaa” sen kanssa.

Jestas, katsoin kelloa jo kahdenkymmenen minuutin kohdalla. Luulin tätä kestäneen jo tunnin.

Luokkakokous 2 on ehta rahastus, mittari juoksemassa kun ajopeli seisoo paikallaan. Draivi on nollassa. Mieleen tulevat 1990-luvun löysimmät ja väkinäisimmät Uunot. Tarinankaltainenkin on yhtä surkea. Tällaista on komedia, jos motivaatioina ovat raha (niille jotka käärivät) ja pakonomainen suorittaminen (niille jotka toteuttavat pienemmällä korvauksella).

Siistityn Luokkiksen hirvittävän pitkäveteisyyden katkaisi ainoastaan hetki, jossa (vähän uunomaisesti) parrasvalo suunnataan hetkeksi vierailevaan sivuhahmoon, iäkkääseen porvarisherra ”Jörkkaan”, joka pöyristyksen ja kiihotuksen vallassa kuvailee stripparin kehoa. Kohtauksessa oli sellaista ristiriitaa, josta syntyy parasta komediaa, tosin vain hymähdyksen arvoisena ohikiitävänä pilkahduksena. Tälle kohtaukselle kaksi ja puoli tähteä.

Muuten hauskaa oli lähinnä tuotesijoittelun tolkuton ilmeisyys. Kun mennään tasolle, jossa merkittävä osa menestysleffan jatko-osan dialogista on vain telinettä mainoksille, joku voisi jo ihmetellä, miten Elokuvasäätiön tuki on perusteltua.

Siinäpä se. Jos toive huumorista on Sami Hedberg mussuttamassa ”Naitteko te? Menittekö te nussimaan?”, ei kun kassalle, ja niinhän sinne mennäänkin. Ei tosin samaan tahtiin kuin ykköstä käytiin katsomassa, vaikka ikäraja on alempi eli katsojapotentiaalia on periaatteessa paljon enemmän.

Kuten useissa arvioissa on todettu, Luokkakokous 2:n virkistävintä antia on lopun blooper reel eli epäonnistuneiden ottojen kavalkadi. Siinä on hetken ajan inhimillisyyttä ja rentoutta, ei vain pakotettua laskelmointia. Muuten elokuva on kuin katsoisi maalin kuivumista, maalin jolla on Jaajon kasvot.