Lukijaa paimentava kriitikko on turha, ja pari muuta kommenttia kritiikkikeskusteluun

Kirjailija Juha Itkosen saamasta murskakritiikistä alkoi keskustelu, jota Hanna Mahlamäki jatkoi tänään Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Kysymys on vanha tuttu: mitä kulttuurikritiikki on?

Kulttuuritoimituksen esimiehen Mahlamäen teksti on kriitikon puolustus, johon haluan elokuvakriitikkona lisätä jotain. Mahlamäki puhuu kritiikistä paitsi tulkintana ja analyysinä, myös kuluttajavalistuksena, ”kulttuurin kuluttajansuojana”. Sitäkin, tavallaan, mutta ei ainoastaan.

Ei kritiikin, edes päivälehtikritiikin tehtävänä ole sanoa, että älkää lukeko tai älkää menkö katsomaan.

Eikä kritiikin tehtävänä ole olla objektiivisesti oikeassa siinä, onko jokin ”hyvää”, minkä Mahlamäki tuokin esille todetessaan kriitikoiden erehtyväisyyden. En tiedä, ”erehtyykö” kriitikko kovin usein, sillä kriitikko ei edustaja kuluttajaa tai yleisöä vaan itseään.

Kulttuurikritiikki on täysin subjektiivinen asia. Kriitikko käsittelee teosta ja maailmaa parhaansa mukaan, omien linssiensä läpi. On kriitikoita, joiden kanssa olen teoksista jatkuvasti eri mieltä, mutta he ovat niistä teoksista samaa mieltä monien muiden kanssa. Jos listaisin ”Kalle Kinnusen sata parasta elokuvaa” (joka olisi aivan eri lista kuin ”Kalle Kinnusen mielestä sata elokuvahistorian merkittävintä teosta”), listalla varmaankin kolmannes olisi elokuvia, joita en suosittele ”kaikille”. Kun kirjoitan jostain elokuvasta, usein tiedän hyvin, että olen eri mieltä paitsi satojen miljoonien katsojien, myös monien oman lähipiirini ihmisten kanssa. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kriitikon ei pidä yrittää ennakoida toisten reaktiota, ei suuntaan eikä toiseen, ellei ole erityistä syytä.