Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Kyyneliä, hikeä ja siemennestettä: Gaspar Noén Love

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.12.2015 07:42

Älkää ymmärtäkö vertausta väärin, mutta Gaspar Noén Love muistuttaa hieman Suurta gangsterisotaa, jonka englanninkielinen nimihän on Once Upon a Time in America. Kummassakin kerrotaan muistoista ja menetetystä rakkaudesta oopiumiunena, jossa aikatasot sekoittuvat ja kokemus on subjektiivinen.

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, kuinka Lovessa on poikkeuksellisen eksplisiittistä, oikeaa seksiä. Niin on, ja seksi on harvinaisen kaunista. Love on kuitenkin elokuva rakkaudesta ja muistoista.

Elokuvan nimi voisi olla Once Upon a Love. Päähenkilö palaa menetetyn rakkautensa pariin mielessään. Mitään hyötyä nostalgisesta vollotuksesta ei ole, päinvastoin. Tämä ironia ei ehkä välity kaikille katsojille.

Noén maailmankatsomus on biologis-eksistentialistinen, ja elokuvantekijänä hän on aina tutkinut ihmisen heikkoutta. Ote vain on erityisen raju ja määrätietoisen sensationalistinen. Nyt pyrkimys on ollut välittää rakkauden ja fyysisen rakkauden kokemusta elokuvan keinoin, ja se on syy, miksi Love on toteutettu stereoskooppisena 3D-elokuvana, vaikka se on draama.

Kolmiulotteisesta kuvaamisesta Noé kertoo vakuuttuneensa kuvattuaan omaa, kuolevaa äitiään halvalla stereoskooppisella videokameralla. Vaikutelma oli niin elävä ja voimakas, että se tuntui jo pitkän uran tehneelle Noélle audiovisuaalisen ilmaisun käänteentekevältä, uudelta muodolta.

Yksi Loven kolmiulotteisuudessa kiehtova seikka on se, kuinka se luo läsnäolon ja immersion tuntua. Loven näyttelijät eivät ole välttämättä mitään ilmaisun ykkösluokkaa, mutta se ei ole sentään katastrofaalinen ongelma, sillä jokin psykologinen uskottavuus syntyy, kun katsoo kolmiulotteista ihmistä silmiin ja kasvoihin. Loven 3D-kuvaus on mietitty loppuun asti, ja siinä on enemmän merkitystä kuin Hollywoodin 3D-actionjutuissa yhteensä.

Tätä 3D:n pitääkin olla, immersiota: sitä, että on vaikea eritellä, mitä se tuo elokuvaan lisää. 3D on kuin elokuvan score-musiikki. Kun siihen alkaa kiinnittää erikseen huomiota, ollaan pahasti hakoteillä.

Benoit Debien kuvaus luo muutenkin oman maailmansa, jossa mittasuhteet saattavat vähän heittää, kun ollaan vaikka taidegalleriassa tai strobovalojen alla klubilla – ja kaikki tämä tukee tiettyä univaikutelmaa.

Lue myös

Cannes 2015: pornomelodraama Love on omaelämäkerrallinen tilitys

Love kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat toisella katselukerralla antoisampia. En ottanut sitä niin omakseni kuin Aamulehden Markus Määttänen, joka todella rakastui teokseen ja kutsuu sitä arviossaan peräti vuosituhannen tärkeimmäksi elokuvaksi.

Ymmärrän, ettei tämä taiteilijan sarkastinen omakuva – jossa kovasti Noéta itseään työn, mieltymysten ja vaatetuksenkin osalta muistuttava päähenkilö on kuvattu egoistisena, tilannettaan ja itsehillinnän puutettaan surkuttelevana pölvästinä – ole kaikkien makuun. Aamulehdessä julkaistiin Määttäsen viiden tähden arvion rinnalla myös yhden tähden arvio. Haluaisin kuitenkin korjata Aamulehden Tuulia Raution vihjausta, että Noé itse harrastaisi elokuvassa oikeaa seksiä (”yökerhoista löytämisensä pääosanesittäjien” kanssa, mikä ei sekään ihan pidä paikkaansa). Ei harrasta. Hän kyllä näyttää penistään 3D-kuvassa, ja vitsi taitaa olla siinä, että valkokankaan täyttäessäänkin se on aika pieni. (Ei ole muuten ensimmäinen kerta, kun hän vilauttaa omassa elokuvassaan.)

Ennen kaikkea Love on rehellinen. Toisella katselukerralla uskoin sen lempeään herkkyyteenkin. Loppu on melkein sietämättömän kaunis, kuten Irreversiblessä, mutta onhan tämä kovin lohdutonkin elokuva.

Korostan vielä, valitkaa ihmeessä se 3D-versio – pitkästä aikaa stereoskooppisuudessa on syvyyttä sanan molemmissa merkityksissä.

Lue myös

Cannes 2015: pornomelodraama Love on omaelämäkerrallinen tilitys