Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Cannes 2015: pornomelodraama Love on omaelämäkerrallinen tilitys

Blogit Kuvien takaa 23.5.2015 13:48
Kalle Kinnunen
Kalle Kinnunen - avatar
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Missä Gaspar Noé, siellä provokaatio. Cannesissa nähtiin Noén neljäs pitkä elokuva Love, joka on biologis-eksistentialistinen kolmiodraama itsekeskeisen nuoren elokuvaohjaajan näkökulmasta kerrottuna.

Lovessa riittää seksikohtauksia, joissa mitään ei jää arvailun varaan. Love on kolmiulotteinen. Ejakulaatioita ei ainoastaan näytetä, kerran sperma lentää ikään kuin katsojan silmille.

Noé ei teeskentele: auliisti hän itsekin kutsui elokuvaansa pornomelodraamaksi.

Ristiriitainen vastaanotto on taattu. Seksiin ja väkivaltaan hanakasti teoksissaan tarttuneella Noélla on ihailijansa, joihin kuulun – Enter the Void on yksi tämän vuosituhannen suosikkielokuvistani – mutta aloitetaan ongelmista.

Koska Love on hardcorea, eikä seksikohtauksia toteutettu Nymphomaniacin tyyliin digitaalisin muokkauksin, näyttelijät panevat ihan oikeasti. Siitä voi jo arvata, että pääosissa ei ole tunnettuja nimiä. Karl Glusmanin, Aomi Muyockin ja Klara Kristinin näytteleminen on välillä sanoisinko suurpiirteistä.

Elokuva toistaa itseään. Päähenkilö Murphy on amerikkalainen Pariisissa. Murphyn aika koomista umpikujaa parisuhdeloukussa ja entisen heilan perään haikailua puidaan yli kahden tunnin ajan. Tosin suuri osa elokuvasta on takaumia, etenkin muistoja eri naimasessioista. Tällainen toisteisuus on toki tuttua myös Enter the Voidista, etenkin sen pitkästä versiosta, ja ajan kokemuksen tematiikka oli Noén suurimman menestyksen Irréversiblen johtoajatuksia.

Kaikki muu onkin loisteliasta – ainakin jos katsoja pääsee Noén aaltopituudelle, ja siihen taas vaaditaan tällä kertaa hieman ohjaajan tekemisten tuntemusta. Love tursuaa itseironiaa ja ilkikurista huumoria. Ehkä se on eräänlainen terapiaelokuva. Murphy on elokuvahullu, joka pitää samoista elokuvista kuin Noé ja hakeutuu psykedeelisten huumeiden pariin. Noé ei voi olla käyttämättä mahdollisuutta kuvittaa ayahuasca-trippiä nyt kolmiulotteisena, tosin silti hillitymmin kuin Enter the Voidin sfäärijaksoissa.

Noé näyttelee elokuvassa taidegalleristi Noéta, ja elokuvassa pariskunnalla on poika nimeltä Gaspar, ja erään keskeisen henkilön nimi on Lucile ohjaajan pitkäaikaisen elämänkumppanin mukaan. Noén pitkäaikainen tukija, Wild Bunch-myyntiagentuurin perustajiin kuuluva Vincent Maraval esittää poliisia, jolla on hauskat repliikit.

Visuaalisesti elokuva on nerokas, yksi harvoista todella onnistuneista 3D-kokeiluista. Tämä tietenkään ei ole yllätys, kun kyseessä on yksi elokuvataiteen johtavista esteetikoista ja kamerassa on Benoit Debie. Muutamissa kuvissa Noé vihjaa, miltä 2001: Avaruusseikkailu olisi saattanut kolmiulotteisena näyttää. Samoin 3D auttaa siinä rajunkin fyysisen samastumisen tavoittelussa, jota ohjaaja on Yksin kaikkia vastaan -debyytistään alkaen rakennellut aina eri keinoin.

Fyysisestä samastumisesta puheen ollen, elokuvassa tärkeintä on tämä: seksikohtaukset ovat törkeän kauniita, aistikkaita ja merkityksellisiä.

Kun haastattelin Noéta Enter the Voidin aikoihin, hän sanoi, että haluaa tehdä seuraavaksi pornoleffan, joka tuottaa sekä erektioita että kyyneliä. Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti: Noé on onnistunut varsinaisen masturbaatiopornon funktion sijaan kuvaamaan niitä asioita, mitkä seksissä kiehtovat. Seksi on kuvattu aivan erilaisella tavalla kuin tuollaisissa pornoelokuvissa – esimerkiksi lähikuvia ei juuri ole, koska ne eivät palvelisi itse tarinaa ja tunteiden kuljetusta, ja kun on, ne ovat aina tahallisen humoristisia.

Trailerin sijaan Lovesta on julkaistu vasta kohtausnäyte, jonka tässä versiossa ei ole edes alastomuutta, mutta silti se tavoittaa olennaisen.

Rennosti perverssi Love on tavallaan tilitys ja ehkä anteeksipyyntö entisille rakastajille, mutta Noén kokonaisuutena positiivisin elokuva. Tietysti elokuvantekijän maailmankuva ja toisaalta valkokankaan täyttävät elinten kuvat tekevät siitä haasteellisen levitettävän – Suomeen Lovea ei ole tietääkseni ostettu. Ärsyttävintä elokuvassa on Murphyn hahmo, jonka hölmöihin ratkaisuihin samastumisen Noé tekee vaikeaksi. Juuri tästä pidin kovasti. Taiteilija ei tuputa minkään sortin moraalista pelastusrengasta.

Silti teos jää majesteettisen Enter the Voidin pikkusisareksi, hyvässä ja pahassa. Kysymys kuuluu, mitä ihmettä suuret pakkomielteensä valkokankaalle saattanut Noé seuraavaksi tekee?