Julkisuuden luonteesta, fuulasta ja melkein elokuvistakin
Annoin Iltalehdelle haastattelun.
Siinä kerroin Tuukka Temoselle palkinnon myöntäneestä monacolaisesta ”elokuvafestivaalista” asiat, jotka itse kukin voi varmistaa googlella.
Kyseessä oli monacolaisen hotellin neukkarissa järjestetty neljän pitkän elokuvan videotykkikatselmus. Sen upeilla (katsokaa nyt!) verkkosivuilla on yksityiskohtainen osallistumishinnasto, johon kuului ilmeisen olennainen lupaus kanapee-tarjoilusta kahdessa eri tilaisuudessa ja buffetti vain yhdessä tilaisuudessa. Tapahtuman uskottavuuden, arvovallan ja glamourin määrä on mitä on.
Tässä tuore artikkeli näistä rahastus-”elokuvafestivaaleista” ja tässä oma vanhempi kirjoitukseni vastaavista tapahtumista, joissa saatetaan osallistumismaksun pulittaneille myöntää kerralla jopa 250 eri palkintoa. Ns. oikeat festivaalit eivät portaittain laskuta ohjelmistoon valittujen elokuvien tekijöiltä, toisin kuin vaikkapa tämä monacolainen tapahtuma, jonka järjestäjille kylliksi maksamalla tulee valituksi maksamaan lisää, ja tämäkin siis käy ilmi sieltä verkkosivuilta.
Elokuvasta en sanonut Iltalehdelle sanaakaan, enkä ole muuallakaan sitä mitenkään arvioinut. En ole sitä nähnyt, enkä tiedä siitä muuta kuin nimen ja aiheen.
Mikäli elokuvantekijä itse maksaa mikkihiiritapahtumaan pääsystä ja elvistelee sieltä saamallaan diplomilla (jossa elokuvan nimessä on muuten kirjoitusvirhe), se kieltämättä voi tehdä hallaa myös elokuvan arvolle. Näin voi olla, en ota kantaa.
Toki tämä kaikki on Temoselle tosiasiassa ok.
Ei Monacon ”festivaali” häntä huijannut – se oli samanlaista määrätietoista illuusion luontia kuin ostaisi seuraajia sosiaalisessa mediassa.
Temonen kirjoitti julkisella Facebook-sivullaan vain muutama viikko sitten näin:
”Me ollaan ilmoitettu Aika jonka sain -leffa aika monelle festarille. Ja meille osallistumisen peruste (kuten varmaan aika monelle muullekin tuotannolle) on puhtaasti kotimainen markkinointi. Jos leffa pärjää kisassa olisi vaan niin kiva kirjoittaa tiedote ’Aika jonka sain palkittiin Örtmundian kansaivälisillä elokuvafestivaaleilla titaniumisella sateenvarjolla’. Eli toisin sanoen toivomme, että pääsisimme prassailemaan saavutuksillamme.”
Siinä pähkinänkuoressa arvostus, joka Temosella on ydinyleisöään vastaan: höynäytettäviä hupsuja, joille voi vilautella katinkultaa. Ostettujen palkintojen häpeään hän tosin tempaa myös yhteistyökumppaninsa. No, kukin taaplaa tyylillään.
Temosen panostus elokuviensa markkinointiin on tavallaan erittäin sympaattista. Hän todella pistää itsensä peliin, eikä vain somessa. Miltäköhän mahtaa Suomessa varsin kuuluisista Temosista tuntua, kun he käyvät pyörimässä ja poseeraamassa non-eventissä monacolaisen kolmen tähden hotellin neukkarissa ympärillään täysin tuntemattomia, epämääräisiä ja elokuva-alan suhteen kansainvälisesti ja alueellisesti merkityksettömiä ihmisiä, ja vain siksi, että mukaan saadaan diplomi, jolla voi vedättää Instagram-julkisuutta kotimaassa.
Kunnioitus loppuu siihen, että Temosen toinen ydinmetodi on häiriköinti. Osa siitä on julkista ja osa tapahtuu kulissien takana. Olen saanut hänen henkilökohtaisuuksistaan osani, ja siksi olen päättänyt, etten – ja tämähän on varmaan kaikkien etu – hänen elokuvistaan enää mitään kirjoita.
Muuten festivaalifuulankin jättäisi tietysti omaan arvoonsa, mutta kaikki se huomio, jota Temonen saa tälle ostetulle (minkä hän myöntää) ja muuten kuin kotimaan markkinointimielessä täysin arvottomalle (minkä hän tuossa Facebook-päivityksessään ennakoi) diplomilleen, vesittää muiden suomalaisten elokuvaosaajien kansainvälisiä saavutuksia.
Todellisuuden ja vedätyksen ero hämärtyy. Kunnianhimolla, ahkeruudella ja osaamisella ansaitut tunnustukset asettuvat samalle viivalle kuin opportunistin hupipaperi. Näin kävi viime keskiviikkona jopa Ylen aamu-tv:ssä, ei ainoastaan paikallismedioissa ja Temosen omissa somekanavissa.
Ilmiö on tuttu populistisesta politiikasta, niin Yhdysvalloista kuin Suomesta. Jos meriitit puuttuvat, tehokkain metodi on häiriköidä, uhriutua, luoda valeuutisia ja syyttää toisia valehtelusta. Huomiota sillä saa ja julkisuutta voi tiettyyn pisteeseen asti ostaa, mutta legitimaatio ja arvostus vain loittonee.
Monacon myötä julkisuustemppujen arsenaali alkaa olla lopussa. Niinpä Temonen kirjoitti tomerasti Facebookiin, että Iltalehdelle antamani haastattelun tarkoitus oli lytätä elokuva (josta en siis kirjoittanut mitään). Samalla hän antoi ymmärtää, että elokuva-alan ”asiantuntijoilla” on pyrkimyksenä estää paraurheilijoita saamasta oma elokuvansa.
Viikonloppuna hän laati uuden päivityksen, jossa hän nyt asettaakin ”kämäfestarit” nimenomaan omaksi kansainväliseksi tavoitteekseen. (Yli 700 tykkäystä.)
Todella absurdilla ajatteluketjulla voi näköjään selittää, että täysi huuhaatapahtuma onkin elokuvantekijälle parasta, koska siellä ei ole isoja firmoja tai palkittuja establishmentin edustajia tai muuten vaan liian tavoitteellisia ihmisiä. Todelliset meriitit kääntyvät epäaitoudeksi. Cannesille voi irvailla ja Berliinin elokuvajuhlia kuvailla epätoivoisten ihmisten täyttämäksi hullunmyllyksi. (Temosella ei ole nähdäkseni mitään hajua varsinaisten festivaalien ja market-tapahtuman eli elokuvamessujen erosta.)
Onneksi Suomessa on myös yksi juuri sopivan kunnianhimoinen ja hämmästyttävän nöyrä elokuvantekijä.
Viimeisen sanan saadakseen vaatimattomuden perikuva tosin kertoo, että Monacosta oli paljonkin hyötyä: häntä on, tadaa, pyydetty amerikkalaisen kauhuelokuvan ohjaajaksi…
Onnittelut! Sillä juuri noin maailma toimii.