HBO:n huippusarja anastettiin ohjaajalta – taistelu kädenjäljestä kiristyy laatusarjojen aikana
Äveriäiden kalifornialaisäitien salaisuuksista kertovan Big Little Liesin ensimmäinen kausi oli erinomainen. Toisen kauden kaikkien jaksojen ohjaajaksi valittiin eräs kiinnostavimmista ja persoonallisimmista nykyohjaajista, Andrea Arnold. Se kuulosti fantastiselta. Sarja oli HBO:n kärkituotantoja, pääosissa muiden muassa Reese Witherspoon, Nicole Kidman ja Laura Dern. Britti Arnold saisi uransa parhaat resurssit ja toisi varmasti todellista särmää, oman kädenjälkensä.
Mitä se olisi, vaikea sanoa, sillä esimerkiksi American Honey -elokuvassaan Arnold onnistui luomaan uuden synteesin eurooppalaisesta yhteiskunnallisesta arkidraamasta ja amerikkalaisesta unelma-ajattelusta sekä tie-elokuvan genrestä.
Sarjan takana on David E. Kelley, joka uudisti saippuaoopperaa 1990-luvulla Chicagon lääkäreillä, Rooman sheriffillä ja Ally McBealilla. Big Little Liesissa hän uudisti itseään uusien laatusarjojen sisältövaatimusten aikaan. Ensimmäisen kauden ohjasi Jean-Marc Vallee, jota ei pyydetty toisen kauden pariin, sillä hän teki silloin Sharp Objectsia.
Nyt toinen kausi on edennyt hieman yli puolivälin. Nautin siitä kovasti, sitä ei millään voi kieltää. Sarjoissa vain harvakseltaan nähty Meryl Streep tekee itselleen epätavallisen roolin tämän tarinan eräänlaisena pahiksena, jonka motiivit ovat inhimillisesti ymmärrettäviä mutta toimintatapa kiehtovan karmeaa.
Toinen kausi on ensimmäistä kevyempi ja valoisampi, vaikka siinä käsitellään vähintään yhtä kipeitä asioita: väkivaltaista parisuhdetta, raiskauksen jättämää henkistä taakkaa, ahneuden muotojen vaikutusta avioliittoon, (aikuisen) lapsen kuoleman vaikutusta äidin mielenterveyteen. On addiktioita, posketonta passiivisaggressiota, monenlaista pelkoa ja eri asteista julmuutta.
Tarkemmin katsottuna toinen kausi on enemmän komediaa, sellaisia tilanteita, joissa yksi hahmoista sanoo jotain tahditonta tai makaaberia ja katsoja saa nauttia toisen hahmon reaktiosta. Niin tai näin, koominen ajoitus on lähes täydellistä.
Kolmannen jakson kohdilla mietin, mikä tässä oikeastaan on Arnoldia. Mikä on omintakeisen ohjaajan panos ja rooli? Sarja toistaa Valleen tyyliä ja kipakkaa pintasatiirisuutta, tuota sarkastista huumoria vain on vielä enemmän. Tutuinta Arnoldia – teokset läpitunkevaa mitä ristiriitaisemmilla ja tulkinnanvaraisilla psykologisilla sävyillä maalailua – ei ole näkyvillä.
American Honeysta kirjoitin, että se on ”yhteiskunnallis-seksuaalisesti yliladattua ekspressionismia” sekä ”katsojan viihtymiseen sitoutunut ahdistavan arvotyhjiön luotaus”. Samankaltasia määreitä voisi liittää enemmän Big Little Liesin ensimmäiseen kuin toiseen kauteen!
Toinen kausi ei ole rutiinilla ohjattu. Se on hyvin tehty. Alkoi olla ilmeistä, että kädenjälki on kuitenkin pitkälti Kelleyn. Vai onko? Sekä ensimmäinen ja toinen kausi näyttävät ja tuntuvat aika paljon samalta kuin Valleen Sharp Objects -sarja ja monet hänen elokuvansa, kuten Dallas Buyers Club. Jos taitavasta henkilöohjauksesta ei puhuta, kanadalaiselle Valleelle ominaista on visuaalinen hentojen verhojen kosketus, kelluva kamera sekä osuvan tunteikkaat ja usein semiobskyyrit soul-musiikkivalinnat.
Eilen Indiewire julkaisi jutun, joka on aika kovaa kamaa.
Sarja otettiin pois Arnoldilta, kun kuvaukset olivat päättyneet. Sitä leikattiin executive-tuottajana jatkaneen Valleen huomassa uuteen uskoon. Lisäkuvauksia tehtiin keväällä peräti 17 päivää, ja vaikka Arnold ohjasi ne, Vallee oli läsnä sanelemassa, mitä ja miten tulee tehdä.
Arnold ei kommentoinut asiaa Indiewirelle, jonka juttu vaikuttaa kyllä erittäin vakuuttavalta – eikä Arnold varmasti tuntuvan sopimussakon uhalla saisikaan sanoa sellaista, mikä vahingoittaisi sarjaa. Tällaiset tilanteet ovat tekijälle kivuliaita ja kimurantteja.
Erityisen raskaalta Indiewiren jutussa kuulostaa väite, että luovan kontrollin siirtäminen Arnoldilta Valleelle oli koko ajan Kelleyn suunnitelma. Arnoldin annettiin ohjata näyttelijöitä tavalla, joka heitä erityisesti miellytti ja rakentaa syventäviä kohtauksia – jotka olikin määrä leikata pois. Hänelle ei kerrottu, että sarja tultaisiin viimeistelemään käytännössä Valleen kädenjäljen eli ykköskauden mukaiseksi.
”The optics were not lost on many associated with Big Little Lies: A show dominated by some of the most powerful actresses in Hollywood hired a fiercely independent woman director – who was now being forced to watch from the director’s chair as scenes were shot in the style of her male predecessor”, Indiewiren Chris O’Falt kirjoittaa.
Vaikka Arnoldin pettymyksestä kerrotaan Indiewiren jutussa toisen käden tietona, paljastukset ovat sen verran raskaita, että ehkä näyttelijät vielä avautuvat tapahtumasarjasta. He kun olivat ilmeisen tykästyneitä ohjaajan tyyliin ja rohkeuteen. Kun kyseessä vielä on nimenomaan kokonaan naisten näkökulmasta kerrottu sarja, ei sukupuoliasia tässä syrjäyttämisessä tosiaan katoa noin vain.
Toisaalta koko keskustelu ohjaajan arvosta ja liikkumavarasta uuden laatusarjabuumin aikana voi olla vasta alussa. Sarjat ovat showrunnerien eli kirjoittajien luomuksia. Kuinka paljon vapautta luvattiin? Valittiinko Arnold näyttelijöiden toiveesta? Miksi palkata hyvin omalaatuinen, naturalismista ammentava tekijä kuten Arnold, mikäli hänen leimallinen kädenjälkensä ja persoonallisin osaamisensa on päätettykin lakaista leikkausvaiheen aluksi digitaaliselle lattialle?
Keissi ei ole ohi. Sarjakin jatkuu vielä.