Filmin paluu ja jättikankaat - ovatko uutuuselokuvien formaattikokeilut mainoskikkoja

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuleeko elokuvasta houkuttelevampi, kun sitä esitetään teatterissa aivan omanlaisella tekniikallaan? Kysymys liittyy ainakin Quentin Tarantinon uuteen elokuvaan The Hateful Eight.

Se kuvattiin erityisen leveälle ja terävälle 70-milliselle filmille Ultra Panavision 70-tekniikalla, jota ei oltu käytetty puoleen vuosisataan. Enkä ollenkaan epäile, etteikö sen katsominen 70-milliseltä filmiltä olisi vahva elämys.

Tarantino, joka ei pidä elokuvateattereissa standardiksi levinnyttä digitaaliprojisointia telkkarin katselua kummoisempana, sai elokuvan tuotantoyhtiön mukaan kampanjaansa, johon kuului kalliiden ja jo varsin harvinaisten 70-millisten projektorilaitteiden väliaikainen takaisin asentaminen jopa sataan amerikkalaisteatteriin. 70-millisyydestä tuli näin myös osa The Hateful Eightin markkinointia.

70-millistä versiota esittävissä teattereissa elokuvaa tapahtumallistettiin myös nostalgisella väliajalla. Toisaalta väliaika on osa elokuvan kerrontarytmiä. Nimenomaan tuo pidempi, väliajan sisältävät versio on se, jota ohjaaja pitää parempana (samoin kuin hän muuten pitää VHS:ää Netflixiä parempana).

The Hateful Eightin näkemisen jälkeen olen valmis sanomaan, että väliaikaversio on erittäin todennäköisesti parempi kokonaiselämys. ”Perusversiosta” kun näkee, missä väliajan pitäisi olla elokuvaa rytmittämässä.