The Hateful Eight: Quentin Tarantinon alamäki vain jatkuu
The Hateful Eight on Quentin Tarantinon ilkein elokuva. Kuuleehan sen jo nimestäkin: tarjolla on pahansuopuutta (ainakin) kahdeksana eri hahmona. Eniten sympaattinen on se, joka sitten kuitenkin kertoo kaikista inhottavimman tarinan.
Suuta tosiaan soitetaan. Wyomingin lumimaisemiin ja tarkemmin yhteen hirsimökkiin sijoittuvan westernin ensimmäinen käänne on noin 95 minuutin kohdalla. Sekään ei ole varsinainen tarinan käänne, mutta siinä kohdin katsojaa sentään havahdutetaan ja yhdestä hahmosta kerrotaan edes jotain yllättävää.
The Hateful Eight on Tarantinon kahdeksas elokuva. Valitettavasti se on myös huonoin ohjaaja-käsikirjoittajan elokuvista. Tarantinon kolme viimeistä ovat olleet alamäkeä yhä löysempään itseriittoisuuteen.
Toisaalta The Hateful Eight ei ole vielä huono elokuva, ei ollenkaan. Tarantino osaa yhä kirjoittaa ja todellakin osaa ohjata.
Tällä kertaa ollaan vain jo pitkälti yli kolmituntisen leffan puolivälin, ennen kuin homma alkaa edes rullata. Jonkun pitäisi käskeä käsikirjoittaja-Tarantinoa skarppaamaan ja tiivistämään. Ei kovin kärjistäen: jos tämä vuoden 2015 Tarantino kirjoittaisi Reservoir Dogsin, ei tarina mahtuisi elokuvaan, vaan tarvittaisiin 6-7 kauttaa HBO-sarjaa.
Ennio Morriconen uuden kiertueen ja lähestyvän Suomen-keikan tiimoilta on puhuttu siitä, kuinka tämä on ensimmäinen Tarantino-elokuva, johon on sävelletty alkuperäismusiikki, ja sen teki Morricone, joka on aiemmin kieltäytynyt Tarantinon pyynnöistä. Kyseessä on myös Morriconen ensimmäinen lännenelokuvamusiikki 40 vuoteen.
Soundtrack ei vaan ole erityisen päräyttävä sekään – ihan funktionaalinen kyllä, ja siinä se. Parasta nyt kuultavaa Morricone-antia taitavat olla kauhusävyiset biisit, jotka maestro sävelsi yli 33 vuotta sitten John Carpenterin elokuvaan The Thing.
The Thing tulee mieleen myös tarinasta: joukko ihmisiä on lumen saartamassa erämaamökissä (ja yhtä näyttelee Kurt Russell). Kaikki valehtelevat jostain, katsojakaan ei voi olla varma useimpien identiteeteistä ja motivaatioista. Palkkionmetsästäjinä esiintyvät saattavatkin olla niitä, joilla on palkkio omasta päästään. Ketkä ovat hirttäjiä ja hirtettäviä, kenellä on lain valtuudet ja kuka ampuu ensimmäisenä? Tiukkoja kysymyksiä, joiden yksinkertaisia vastauksia pantataan ihan liian pitkään.
Väkivalta on rumaa, likaista ja ilkeää – ja so what.
Ehkä antoisimpia pohdintoja elokuva tarjoaa vihapuheen, ihmisvihan ja rasismin tiimoilta. Tarantino ainakin uskaltaa viedä asetelmia äärimmäisyyksiin. Poliittista korrektiutta ei palvota, päinvastoin. Parhaita repliikkejä on Samuel L. Jacksonilla, Tim Rothilla ja Walton Gogginsilla. Tässä Tarantinossa ”uraansa uudelleen luova” näyttelijä on kuitenkin Jennifer Jason Leigh.
Niin tai näin, tämä on ensimmäinen Tarantino-elokuva, jonka uudelleen katsominen ei ihan pian houkuta. Oikein hyvien elokuvien pressinäytöksissä en tee muistiinpanoja, vaan keskityn elokuvaan. The Hateful Eightin alkupuoliskon äärellä kirjoitin tylsyyteeni. Kirjasin havaintoja sivukaupalla.
Sana ”itseriittoinen” toistuu muistiinpanoissa neljästi.
Roy Orbisonin loppubiisi on kyllä hyvä.