Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Elokuvan digitaalivallankumous ei vapauttanut salaista ja kahlittua luovuutta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 24.6.2014 10:00

Eräs taloudellinen este katosi pitkien elokuvien tekijöiksi haluavien tieltä muutama vuosi sitten. Kehitys olisi voinut johtaa lahjakkuuksien esiinmarssiin ohi perinteisten elokuvakoulujen ja hitaiden rahoitusjärjestelmien.

Sitä ei tapahtunut.

Miksi?

Aloitetaan teknisestä kehityksestä.

K…

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

1960-70-lukulaisessa keskustelussa (Cahiers du Cinéma ja Suomessa Peter von Baghin kirja Elävältä haudatut kuvat) 16mm-filmin käyttäminen kuvaamiseen ja esittämiseen näyttäytyy mahdollisuuksien valtakuntana, jossa systeemin, koneiston ja Ateneumin Kamerataiteen laitoksen ulkopuolelle suljettu totuus ja lahjakkuus nousevat kukoistukseen ja ehkä jopa johonkin jakeluun. Utopia ei ikinä toteutunut Suomessa siinä määrin, että olisi noussut siivilleen tai osoittautunut kuplaksi. Sitä on kuitenkin mielenkiintoista peilata digi-ilmiöitä vasten, vuosikymmeniä jatkuneet taiteen kahleet ja portinvartijat häviävät mutta minkä tieltä? Jos kotimainen indie-suosikkiohjaajani Pekka Hyytiäinen eläisi niin saisi luultavasti pitkään roikkuneita keskeneräisiä projektejaan digitekniikalla valmiiksi ja valtavirtaan breikkaamisen kynnys olisi matalampi. Kääntöpuolena massaan hukkuminen ja unohtuminen (ei aina ansaitusti) on helpompaa kuin ikinä ennen kotimaisessa elokuvassa.

En voi puhua kaikkien findietekijöiden suulla, mutta perehdyin asiaan vuonna 2011 aiheesta tekemäni dokumenttielokuvan muodossa (http://youtu.be/P6jO_4Wj93k).

Teknologian aiheuttamasta salaisesta ja kahlitusta luovuudesta ei voi puhua, jos kerta Star Wreckin avulla on kyetty pääsemään eteenpäin. Tekijöitä haastateltaessa yksi paksuimmista kettingeistä tuntui olevan juuri tämä rajanveto, joka löyhästi perustuu apurahapäätöksiin. Dokumenttielokuvassa eräs haastateltavista vertaa findie-elokuvia demoyhtyeiden julkaisuihin. Iron Skyn tapauksessa omakustanteiden teko on kannattanut.

Kameroiden halventuminen on auttanut siinä mielessä, että kynnys leffojen tekemiseen on madaltunut. Findie-dokkarin haastateltavien kanssa oli lähinnä puhe juurikin leffojen tekemisestä. Amatööri-/indie-/findie-/whatever-tekijää kiinnostaa pääasiallisesti tarinankerronta. Ohjaaja on tyytyväinen, kun saa tarinan paperille, kaverit ja tutut näyttelemään, homman kuvattua ja vielä parempi, jos leffa saadaan leikkaamalla näyttämään jossain määrin siltä kuin kuviteltiin.

Siitä eteenpäin näillä tekijöillä ei ole tietotaitoa. Tähän ongelmaan on indietaivaat ja kelaamot yrittäneet auttaa, mutta harva tekijä kuvittelee villeimmissä unelmissaan omaa leffaansa Finnkinon kankaalle. Lukuunottamatta Ullakkoa, joka pitää itseään elokuvaohjaajana harlinien ja muiden tapaan, koska hän on tehnyt elokuvan. Ehkä suomalainen elokuvajournalismi ei osaltaan tue tarpeeksi findie-elokuvien tekijöitä. Ehkä Suomessa olisi tilausta vaikkapa uudelle elokuva-alan julkaisulle, jossa leffojen tekijöille annettaisiin mahdollisuus puolueettomaan esilletuloon.

Teemu: ”Ehkä suomalainen elokuvajournalismi ei osaltaan tue tarpeeksi findie-elokuvien tekijöitä. Ehkä Suomessa olisi tilausta vaikkapa uudelle elokuva-alan julkaisulle, jossa leffojen tekijöille annettaisiin mahdollisuus puolueettomaan esilletuloon.”

Jos ”findie”-tekeminen on kuitenkin lähinnä puuhastelun iloa, kuten edellisessä kappaleessa kirjoitit, eikö luontevinta ole että julkaisukin on findie-tekijöiden oma?

Ei findie-tekijöitä sorsita suomalaisessa elokuvajournalismissa siksi, että tekijät ovat amatöörejä. Jos nämä elokuvat eivät kiinnosta, se johtuu yhdestä asiasta: ne eivät yleensä ole kovin hyviä, paitsi kaverien ja sukulaisten mielestä. Sen kummemmasta puolueellisuudesta ei ole kyse.

Joka tapauksessa täälläkin peukut pystyssä uuden elokuva-alan julkaisun puolesta!

Näitä luetaan juuri nyt