Elokuvan digitaalivallankumous ei vapauttanut salaista ja kahlittua luovuutta
Eräs taloudellinen este katosi pitkien elokuvien tekijöiksi haluavien tieltä muutama vuosi sitten. Kehitys olisi voinut johtaa lahjakkuuksien esiinmarssiin ohi perinteisten elokuvakoulujen ja hitaiden rahoitusjärjestelmien.
Sitä ei tapahtunut.
Miksi?
Aloitetaan teknisestä kehityksestä.
Kuka tahansa voi kävellä nykyään liikkeeseen ja ostaa jo reilulla tonnilla digitaalisen kameran, jonka jälki on elokuvateatterikelpoista. Aiemmin perinteiselle 35-milliselle filmille kuvaaminen oli vähintään kymmenien tuhansien eurojen kuluerä. (16-millisellä selvisi hieman halvemmalla.)
Puoliammattilaistason laitteilla on kuvattu – ainakin osittain – Oscar-tason elokuvia, kuten 127 tuntia ja Black Swan. Jopa megaluokan supersankarileffassa The Avengers oli Canonin huokeilla kameroilla kuvattuja otoksia.
Ykkösluokan digitaaliset elokuvakamerat maksavat edelleen kymmeniä tuhansia tai enemmän, mutta hyvin halvallakin voi siis onnistua. Kun tämä merkittävä kuluerä on ohitettavissa, luulisi innokkaiden amatööritekijöiden näyttävän vihdoin taitonsa.
Mihin vapaus johti?
Eräänlainen kotimaisen ”indie-elokuvan” buumi on käynnissä. Kuten blogissani sunnuntaina Tappavaan talveen liittyen kirjoitin, se ei ole kovin kiinnostava ilmiö. Enemmän sisulla ja ahkeruudella kuin lahjakkuudella tehdyt omakustanneleffat ovat marginaalin marginaalia, jota Finnkinon kannattaa kuitenkin esittää teattereissaan, koska se perii prosenttiosuuden lisäksi kiinteää salivuokraa. Jos katsojia saadaan vain muutama sata, elokuvateatterilevityksestä ja markkinoinnista tulee ainoastaan uusi kuluerä omakustanne-elokuvan tekijöille.
Monessa viime vuosien suomalaisessa indie/ite-elokuvassa haukataan suurta palaa: tehdään muka vakavasti otettavaa rikos- tai sotajuttua, joka paisuu melodraamaksi. Silti näytteleminen on hapuilevaa ja tekninen toteutus jotain sinnepäin. Lopputulos on kummallista leikkielokuvaa: me melkein.
Monikaan kotimainen pitkä amatöörielokuva ei ole noussut taloudellisesti jaloilleen tai nostanut tekijäänsä harrastelukarsinasta. Kirkkain poikkeus on Star Wreck-tiimi, jolle itse tehdyt (komedia)elokuvat olivat käyntikortteja Iron Skyhin ja muihin maailmanluokan juttuihin. Mainita pitää myös Mitä meistä tuli -elokuva ja sen ohjaaja Miika Ullakko, mutta hänkään ei ole sen jälkeen pitkää elokuvaa ohjannut.
Digitaaliset edistysaskeleet ovat helpottaneet lähinnä ammattilaisia. Esimerkiksi kotimaisista Hyvä poika kuvattiin kokonaan puoliammattilaiskameroilla, samoin Miesten välisiä keskusteluja ja Nuoren Wertherin jäljllä.
Oliko digihuuma vain harhaa?
Tarkemmin katsottuna Star Wreckin esimerkki todistaa monet elokuvan digivallankumoukseen liitetyt väitteet ja toiveet vääriksi.
Jos viime vuosikymmenien ainoa tekijänsä todella esille nostanut suomalainen omakustanne-elokuva tehtiin jo edellisen polven digikameroilla, eikä sitä koskaan levitetty elokuvateattereissa vaan netissä, ei mikrobudjetin elokuvanteko todellakaan ole kuvaus- ja esitystekniikasta kiinni.
Kyse on ideoista ja ennen kaikkea niiden jalostamisesta. Hyvä käsikirjoitus on kaikki kaikessa.
Itse en Star Wreckistä perustanut, mutta kymmenet tuhannet ihastuivat siihen. Star Wreckin tekijöille eräs asia oli selvää: tunne yleisösi. Kitkerä juttu monille, mutta ilman yleisöä – edes pientä ja innokasta – ei ole elokuvaa.