Finnkinon ajama virtual print fee on elokuvalevittämisen uusi painajainen Suomessa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen elokuva-alaa on viime kuukausina kohauttanut asia, josta ei ole julkisuudessa puhuttu mitään. Se on herättänyt epäilyksiä, paniikkiakin. Se tulee astumaan voimaan keväällä, mutta missä muodossa – kukaan ei tiedä. Sen nimi on virtual print fee. Takana on ennätystulosta tahkonnut Finnkino, voittajina Hollywood-studiot.


Syksyllä 2010 Finnkinolta ilmoitettiin levittäjille, että tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen kaikista digikopioina levitetyistä elokuvista tulee maksaa lisämaksu.

Summa oli määrittelemätön.

Käyttöön oli tulossa virtual print fee (tästä eteenpäin vpf), ja se tulisi vaikuttamaan niin, että aina kun elokuvaa näytetään digikopiolta, levittäjän pitäisi maksaa amerikkalaiselle integraattorifirmalle satoja euroja per viikko. Hinnasto oli auki, koska sopimuksia ei oltu tehty – eikä niitä välttämättä ehdittäisi tehdä ennen vuodenvaihdetta.

Levitysyhtiöistä tähän ilmoitukseen reagoitiin hämmentyneesti, mutta määrätietoisesti: ei näin.

Nyt Finnkino on siirtänyt vpf-malliin siirtymistä, mutta sen sanotaan tulevan käyttöön vielä keväällä.

Lyhyesti: Finnkino on myymässä tähän mennessä hankittuja digitaaliprojektoreitaan amerikkalaistaholle. Tämän jälkeen projektorien käytöstä tulee maksaa amerikkalaisille, kunnes ne on maksettu takaisin. Tällaista firmaa kutsutaan integraattoriksi.

Finnkinoa ollaan myymässä. Sen bisneksen täytyy näyttää paperilla mahdollisimman hyvältä, ja luulisi sen jo näyttävänkin, koska voittoa tuli viime vuonna mukavasti.

Hyvän julkisivun lisäksi Finnkino tarvitsee rahaa, koska kaikkiin sen elokuvasaleihin ollaan asentamassa digiprojektoreita vanhan 35-millisen filmiprojektoritekniikan tilalle. Ne maksavat kymmeniä tuhansia euroja kappale. Kalliin urakan on määrä olla ohi nopeasti, kesällä 2012.

Integraattoreita on perustettu tätä varten. Ne omistavat valtavasti projektoreita Yhdysvalloissa ja ovat levinneet useisiin Euroopan maihin.

Kaikki alalla Suomessa ovat samaa mieltä siitä, että kuluja tulee jakaa, koska aikanaan levittäjätkin hyötyvät digiesittämiseen siirtymisestä ja maksumieheksi olivat jäämässä vain elokuvateatterit.

Käytännössä monopoliasemassa olevan Finnkinon – joka omistaa esimerkiksi Helsingissä kaikki päivittäiskäytössä olevat elokuvasalit kahta (Kino Engel) lukuun ottamatta – yksipuolinen ilmoitus integraattorisopimuksen tekemisestä oli silti sokki. Neuvottelujen sijaan pöytään tuotiin vaatimuksia, vaikka toistaiseksi levitysyhtiöt eivät ole rahallisesti hyötyneet digitalisoitumisesta.

Finnkinon toimitusjohtaja Liisi Jauho kuvailee tilannetta silti ”talkoiksi”.

Integraattori ei ole hyväntekijä. Sitä on verrattu asunnonvälittäjään, joka vetää tuhdin siivun välistä. Vaikka kukaan ei ole varma, millaisiin sopimuksiin lopulta päästään, on selvää, että integraattori ajaa amerikkalaisen elokuvatuotannon etua.

Kuudella seitsemästä suuresta Hollywood-studiosta on sopimukset integraattorien kanssa. Sopimuksen sisältö – se mitä Hollywood maksaa elokuviensa esittämisestä – on luonnollisesti salaisuus.

Integraattorit eivät ole vain hyvissä väleissä Hollywood-studioiden kanssa. Ilmeisesti ne ovat niiden luomuksia.

Ei ole syytä kuvitella, että kukaan muu saisi yhtä hyviä sopimuksia kuin studiot. Todennäköisesti integraattorit on keksitty puskea myös Eurooppaan siksi, että Hollywoodissa on huolestuttu, kun paikallinen tuotanto lohkaisee taas yhä suuremman siivun elokuvalevityksestä: esimerkiksi Suomessa kotimainen elokuva pärjää taas yhä paremmin.

Tästä kaikesta puhutaan kuiskaillen, sillä Finnkino on niin mahtava peluri, ettei sitä haluta ärsyttää.

Mitä tulee tapahtumaan?

Kärjistämättä suomalaisen elokuvateatteriesitystoiminnan omistus – joskaan ei välitön hallinnointi – siirtyy ulkomaisiin käsiin.

Kärjistämättä amerikkalaiset studioelokuvat saavat taloudellisen etulyöntiaseman. Niiden esittäminen on vpf-sopimuksen alkamisesta lähtien edullisempaa kuin muiden elokuvien – suomalaisten elokuvien, eurooppalaisten elokuvien, kaiken muun.

Vpf-malleissa esittäminen lasketaan per sali, per viikko. Istumapaikkoja ei lasketa.

Jos uusi Harry Potter tai Spider-Man otetaan pyörimään yli 600-paikkaisessa Tennispalatsi ykkösessä viisi kertaa päivässä, integraattorille maksetaan sovittu summa, x. Jos eurooppalainen elokuva otetaan piskuiseen alle 100 hengen saliin näytettäväksi kerran päivässä, integraattorille maksetaan summa x.

Paitsi että x on salainen sopimus. Ison Hollywood-studion x on pienempi kuin pienen riippumattoman levittäjän x.

Alalla kuiskitaan, että studioelokuvan esittämisen x olisi noin 350 euroa per viikko, muut pulittaisivat 500-650 euroa per viikko.

Ongelmallista on sekin, että nyt, kun elokuvista osa levitetään digitaalisesti ja osa perinteisinä filmikopioina, joutuvat levittäjät maksamaan kahdesta formaatista. Vasta kesän 2012 jälkeen voidaan pääsääntöisesti siirtyä yhteen formaattiin, digitaaliseen. Kahden formaatin käyttämisestä kertyy tuplakustannukset. Finnkino ei siis ole tulossa vastaan, vaan iskee uuden, ison kustannuksen peliin.

Ennen kuin Finnkino luopui vuodenvaihteen yllätys-vpf-siirtymisestä, maahantuojilla yksinkertaisesti laskettiin, että sitten on levitettävä ainoastaan filmikopioita esimerkiksi kevään kaikista Oscar-tyrkkyelokuvista ja unohdettava digikopiot. Tästä Finnkinokin säikähti.

Totta kai levitysyhtiöiden etu – elokuvien menestys – on myös Finnkinon etu. Siksi nyt ollaan hämmennyksen tilanteessa, vaikka uhkaus vpf-pikasiirtymisestä on vedetty takaisin. Silti arvioiden mukaan tarkoitus on saada levitysyhtiöiltä 4-5 miljoonaa euroa niiden 7-8 vuoden aikana, jotka vpf-sopimus olisi voimassa (lopulta projektorit siirtyvät takaisin Finnkinon omistukseen).

Digitaaliseen esittämiseen halutaan siirtyä, koska se on halvempaa. 35-millinen filmi oli käytössä yli sata vuotta. Harva teknologia on säilynyt yhtä pitkään ammattikäytössä lähes muuttumatta.

Perinteisellä 35-millisellä filmillä elokuvakopio painaa noin 25 kiloa ja maksaa vähintään tuhat euroa plus rahdit. Digikopio on kovalevy, hinnaltaan muutamien satojen eurojen luokkaa. Niiden kopioiminen on halpaa, joten mitä suurempi lanseeraus on kyseessä, sitä halvemmaksi se suhteessa tulee. Tästäkin hyötyvät ennen kaikkea amerikkalaiset elokuvastudiot, jotka tekevät maailmalle kertaheitolla esimerkiksi 7000 kopiota.

Periaatteessa kustannusten pieneneminen voisi laajentaa valikoimaa: digikopio voidaan ostaa ja liikuttaa helposti, kustannus on vain tekstittäminen ja tietysti markkinointi.

Silti nyt uskotaan tarjonnan kapenevan. Digikopioiden tekeminen on halpaa siis etenkin massalanseerauksien osalta. Jos digiesittämisestä tehdään vpf-mallilla kallista, digitalisoitumisen hyöty katoaa nimenomaan pienten elokuvien kohdalta. James Bondilla tai supersankarielokuvilla ei ole hätää. Puolen vuoden ajan ohjelmistossa, pienissä saleissa rauhallisesti katsojia keräävä aikuisen maun taide-elokuva on kärsijä. Sellaisten levittämisestä voi tulla jopa mahdotonta.

Suomalaisten elokuvatuottajien piirissä epäillään kustannusten nousevan kymmenillä tuhansilla euroilla. Se ei ehkä järkytä hittimaakareita, mutta viime vuosina noussut trendi elokuvien tekemisestä riskillä myös halvemmalla, pienemmille yleisöille – esimerkkejä ovat vaikkapa alun perin ihan televisiotuotannoksi kaavailtu kiitetty yllätyshitti Postia pappi Jaakobille ja monet elokuvateattereihin tuodut merkittävät dokumentit, kuten Miesten vuoro ja Reindeerspotting – voi tyrehtyä, kun taloudellinen taakka kasvaa rajusti. Ei ole suomalaisen kulttuurin etu, että vain varman päälle pelaavat elokuvat tehdään.

Suomalaiset elokuvatuottajat haluavat läpinäkyvyyttä. He tietävät joutuvansa maksumiehiksi – heidän ja Finnkinon välissä oleva levitysyhtiö siirtää vpf-kulut heille.

Elokuvalevittäjiäkin ihmetyttää. Suuremmat heistä edustavat yhtä tai kahta Hollywood-studiota, mutta vaikka se bisnes on turvattu, siinä sivussa firmat levittävät myös muutamia tai jopa kymmeniä kotimaisia sekä riippumattomia ulkomaisia elokuvia per vuosi.

On selvää, että niiden maahantuotavien pienten elokuvien, jotka jo nyt kuuluvat ”kannattaako tuoda” -kategoriaan, riski nousee jopa kestämättömäksi.

Vpf diskriminoi pieniä elokuvia. Se on kulttuuripoliittinen kysymys.

Yksi outo lisäkuvio on se, että Finnkino on saanut Suomen elokuvasäätiöltä tukea monien maaseudulla sijaitsevien elokuvasalien digiprojektorien ostamiseen. Nyt nekin myytäisiin amerikkalaisille. Julkisen rahan kuuluminen suomalaiseen elokuvaesitys- ja tuotantotoimintaan saa integraattori-välistävedon tuntumaan entistä kummallisemmalta.

Ratkaisuja tehdään lähiviikkoina. Integraattoriksi valitun – sopimusta ei tosin ole vielä tehty – AAM:n väkeä on näinä päivinä tulossa Suomeen kertomaan tarjouksestaan myös levittäjille.

On kummallista, että vpf-mallin ajatellaan sopivan Suomeen, edes taloudellisesti. Toki se on bisnekselle hyvä malli USA:ssa, jossa yli 90 prosenttia elokuvalipuista myydään seitsemän suuren Hollywood-studion kauppatavaraan. Meillä Finnkino sahaisi omaa oksaansa tekemällä tavarantoimittajien – suomalaisten elokuvatuottajien ja muiden kuin Hollywood-elokuvien levittäjien – tilanteen tukalaksi, sillä amerikkalaisten osuus on noin 60 prosenttia.

Kysymyksiä riittää. Miksi on turvauduttava amerikkalaiseen integraattoriin, kolmanteen osapuoleen? Miksei vain voitaisi sopia levittäjien ja Finnkinon välille summaa, joka esityksistä maksetaan?

Annetaanko nyt pirulle pikkusormi vai kerralla koko käsi?

Ja kuvitteleeko joku, että Hollywood luovuttaisi saamansa jalansijan joskus takaisin? Kun projektorit 7-8 vuoden kuluttua palautetaan Finnkinolle, ollaan jo varmasti siirtymässä ellei siirrytty seuraavan sukupolven digiteknologiaan; nykyiset 2K-tarkkuuksiset digiprojektorit eivät ole juuri tavallista teräväpiirtokuvaa parempilaatuisia. 4K tekee jo tuloaan. Sitä paitsi projektorien kestoiäksikin on arvioitu vain kymmenisen vuotta.

Elämme jännittäviä aikoja.