Eksoottisesta kauhusta eurooppalaiseen vainoharhaan – muutama ajatus Midsommarista
Tänään ensi-iltaan tulleessa kauhuelokuvassa Midsommar on eräs erityisen kutkuttava piirre.
Ari Asterin ohjaamassa ja kirjoittamassa elokuvassa omituinen pakanakultti löytyy Ruotsista. Se ei ole piilossa vaan kirkkaassa päivänvalossa. Se on epätodellinen, se on hullu, mutta unenomaisessa elokuvassa uskottava. (Lisäisin arviossani mainittujen vertauselokuvien joukkoon Lars von Trierin Melancholian. Sekin kertoo masennuksesta.)
Midsommar on amerikkalais-ruotsalainen tuotanto. Se tosin kuvattiin Unkarissa, joka esittää Hälsinglandin maaseutua.
Erityisen kiehtovaa on se, miten tällainen meistä epäinhimilliseltä tuntuva yhteisö on – vastoin kauhutarinoiden muukalaispelkoisia perinteitä – sijoitettu tutun, leppoisan, turvallisen valkoisen eurooppalaisuuden ydinmaille – ja kuinka se vaikuttaa vuonna 2019. Toiseus ei enää löydy jostain todella eksoottisesta maasta ja kummallisesta kulttuuripiiristä, eikä vastakkain edes aseteta pakanaa ja kristittyä, kuten näiltä osin vähän vanhentuneessa 1970-luvun brittimestariteoksessa Uhrijuhla.
Tästä eteenpäin blogauksessa on mahdollisesti pieniä spoilereita.
Kuvio muistuttaa 1970-luvun alun amerikkalaisten kauhuelokuvien tendenssiä painajaisista Amerikan sydänmailla. Vietnamin sodan aikaan ja hippikauden (romahduksen jälkeisen) kansallisen polarisaation myötä nimenomaan oman kulttuurin piiristä löytyi elokuvissa jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa, ja nämä elokuvat iskivät hermoon. Teksasin moottorisahamurhat on kärkiesimerkki. (En tosin aivan ymmärrä sen vertaamista Midsommariin suoraan, kuten eräät amerikkalaiset tekevät, sillä Asterin elokuvassa kaikki on järjestettyä, esoteerisella logiikalla vääjäämätöntä ja liittyy päähenkilön henkiseen tilaan, joka taas on vinoutuneen parisuhteen seuraus).
Nyt matka vie Yhdysvalloista Eurooppaan. Periamerikkalainen nuoripari lähtee ystävineen loma- ja opintomatkalle tutustumaan juhannuksen viettoon Skandinaviassa.
Ruotsi on turvallisuuden, korrektiuden ja pehmeyden symboli: viimeinen paikka, jossa olettaisi tapahtuvan jotain pahaa. Juuri siellä päähenkilö(i)lle paljastuu asioita, ei salaliitto vaan ikiaikaiseksi ja muuttumattomaksi esitetty kulttuuri. Nykyaikaisesta elämästä siirrytään askel askeleelta kummallisempiin rituaaleihin.
Sankarittarelle Danille (loistava Florence Pugh) Ruotsin-reissu on alusta asti kuin unta, ei kaunista tai pahaa, vaan matka yhä syvemmälle (trippivertaus on konkreettinen). Ikävät aavistukset eivät ole vainoharhaa, koska a) tämä on kauhuelokuva ei-toivotusta, mutta väistämättömästä aikuistumisriitistä ja b) hänen poikaystävänsä Christian (Jack Reynor) on jäätävä kusipää.
Aikoinaan peloteltiin vierailla mailla ja eksoottisimmilla kulttuureilla, joissa hirviöt sikisivät. Hirviö piti tuhota.
Sitten uhka oli kotimaassa, kauniissa maalaismaisemassa, toisissa ihmisissä. Piti selvitä ehjin nahoin.
Asterin elokuva on ehkä kauhugenren evoluution uusi käänne. Se on psykologinen yksilöelokuva, ei fyysisestä selviytymisestä vaan henkisestä kamppailusta toisen ihmisen itsekkyyden armoilla. Etenkin se on globalisaation ajan painajainen nuorille aikuisille: modernin sivistyksen kehto Eurooppa ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden Ruotsi ovat nekin tämän muuttumattoman kauhun tyyssijoita. Koska sellainen on ihminen.