Eksoottisesta kauhusta eurooppalaiseen vainoharhaan – muutama ajatus Midsommarista

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tänään ensi-iltaan tulleessa kauhuelokuvassa Midsommar on eräs erityisen kutkuttava piirre.

Ari Asterin ohjaamassa ja kirjoittamassa elokuvassa omituinen pakanakultti löytyy Ruotsista. Se ei ole piilossa vaan kirkkaassa päivänvalossa. Se on epätodellinen, se on hullu, mutta unenomaisessa elokuvassa uskottava. (Lisäisin arviossani mainittujen vertauselokuvien joukkoon Lars von Trierin Melancholian. Sekin kertoo masennuksesta.)

Midsommar on amerikkalais-ruotsalainen tuotanto. Se tosin kuvattiin Unkarissa, joka esittää Hälsinglandin maaseutua.

Erityisen kiehtovaa on se, miten tällainen meistä epäinhimilliseltä tuntuva yhteisö on – vastoin kauhutarinoiden muukalaispelkoisia perinteitä – sijoitettu tutun, leppoisan, turvallisen valkoisen eurooppalaisuuden ydinmaille – ja kuinka se vaikuttaa vuonna 2019. Toiseus ei enää löydy jostain todella eksoottisesta maasta ja kummallisesta kulttuuripiiristä, eikä vastakkain edes aseteta pakanaa ja kristittyä, kuten näiltä osin vähän vanhentuneessa 1970-luvun brittimestariteoksessa Uhrijuhla.

Tästä eteenpäin blogauksessa on mahdollisesti pieniä spoilereita.