Digitaalisuus tuli kaikkialle, mutta uhkaa elokuvan elämää
Suomessa ei enää vuonna 2013 levitetty yhtään uutta ensi-iltaelokuvaa filmillä.
Elokuvat projisoidaan valkokankaalle nyt kovalevyiltä. 35-millisen filmikopion sijaan konehuoneeseen viedään DCP, pieni laatikko. Se ladataan serverille ja tiedosto ajetaan saliin nappia painamalla.
Filmin aika kaupallisessa levitystoiminnassa on ohi. Blogasin murroksen viimeisestä vaiheesta elokuussa 2012.
Yhdysvalloissa The Wolf of Wall Streetistä tuli joulukuussa ensimmäinen Hollywood-tuotanto, josta ei enää tehty filmikopioita. Se oli ironista, sillä ohjaaja Martin Scorsese tunnetaan perinteiden vaalijana ja elokuva-arkistojen mesenaattina. Tosin hän kuvaa edelleen osittain 35-milliselle filmille – eikä ole Hollywoodissakaan ainoa. Quentin Tarantino kaavaili vastikään harvinaiselle 70-milliselle kuvaamista. Esteettiset syyt painavat edelleen tekijöiden vaa’assa.
Mutta kaikkien kynnelle kykenevien teatterien oletetaan siis siirtyneen digitaaliprojektorien aikaan. Näin on Suomessa tosiasiassa jo tapahtunut, toisin kuin Tietokone-lehden jutusta voisi päätellä. (Ei ehkä kannata kääntää kaikkia juttuja suoraan ja olettaa, että se mikä on yhdessä maassa noin olisi täälläkin niin.)
Digiin siirtymisen yksi seuraus Suomessa on nimenomaan pienten elokuvateatterien kukoistus: uutuudet saadaan jokaiselle valkokankaalle, jonne ne vain halutaan. Aiemmin ensi-iltaa piti odottaa, koska kalliita filmikopioita ei riittänyt kaikkialle.
Nostalgialta ei silti voi välttyä. Filmi on erilainen kokemus kuin digikuva. Digin valttina on se, ettei kuva kulu. Filmiin taas nimenomaan kuuluu, että kuvan pinnassa on fotokemiallisen prosessin sivutuotetta, raetta. Filmikopioon tulee käytössä pieniä ja suurempia kulumajälkiä. Se elää ja patinoituu.
Filmin läpi heijastettu valo luo oman tunnelmansa, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Asia on myös konkreettinen. Tai siis digi, vaikka täydellisyyttä esittääkin, on nimenomaan epäkonkreettista.
Haastattelin syyskuussa Pirjo Honkasaloa, joka oli kuvannut uuden elokuvansa digitaalisesti. Betoniyö on Honkasalon ensimmäinen digielokuva. Maallikko ei välttämättä huomaa eroa. Digiin päädyttiin, koska se on filmiä huokeampaa. Kamerateknologia oli myös kehittynyt tasolle, jonka Honkasalo oli valmis hyväksymään.
Lopputulokseenkin ohjaaja oli tyytyväinen.
Silti Honkasalo sanoi, että haluaisi teettää elokuvasta myös perinteisen, käsin kosketeltavan filmikopion.
”Jotta mä tietäisin, että tämä meidän tekemä elokuva on ihan oikeasti olemassa.”
Digitaalista elokuvaa ei ole nimittäin olemassa muuten kuin tiedostoina.
Elokuva-arkistot eivät juurikaan ota kokoelmiinsa DCP-elokuvia, koska niiden toimivuutta tulevaisuudessa ei voi taata, ja DCP:llä elokuva on yleensä piratismin pelossa suljettu suojauksien taa. Näitä avainjärjestelmiä, ”kryptauksia”, ei voi ohittaa.
Meillä KAVI (ent. Suomen elokuva-arkisto) tallentaa kotimaiset uutuuselokuvat DCP:nä yhteistyössä levittäjien kanssa, mutta toisin kuin filmiaikana, ulkomaisia ensi-iltaelokuvia ei enää arkistoida kryptauksen vuoksi.
DCP-ajalla elokuvat säilyvät siis tosiasiassa huonommin kuin filmiaikaan.
Sikäli kyseessä on yhden historian loppu.
Lisätty 24.1. klo 12.15 maininta kotimaisten elokuvien arkistotallentamisesta.