Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Call Girl: vuoden paras yhteiskunnallinen jännityselokuva tulee Ruotsista

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 23.11.2012 07:01

”Jos tämä tulee julki, ei vaaleja kannata edes pitää”, toteaa poliisi toiselle. Ilotyttörinki on paljastumassa virkavallalle. Koska monet asiakkaat ovat päättäjiä, asiaa ryhdytään peittelemään.

Mikael Marcimainin elokuva Call Girl ammentaa tositapahtumista. Vuoden 1976 bordelliskandaali kuohutti Ruotsia ja sosiaalidemokraattista puoluetta.

Totuutta tapahtumista ei vieläkään tiedetä. Marcimainin elokuvassa aukot on täytetty kuvitelmilla, eikä henkilöillä ole vastineita tosimaailmassa. Call Girl on fiktio, mutta äärimmäisen uskottava siinä, miten valta-asetelmiakuvataan. Bordellimamma Dagmar Glansin (Pernilla August) tuomitsevat lähes kirjaimellisesti hänen omat asiakkaansa.

Marcimainille tärkeimmät henkilöhahmot ovat kuitenkin kaksi koulukotiin joutunutta tyttöä, jotka Glans houkuttelee tiimiinsä. Miksi ei: on rahaa, sampanjaa ja kuvitelma omasta vallastakin. Tytöt ovat jo yhteiskunnan pohjalla, paikassa jollaista ei pitänyt kansankodissa ollakaan. Ainakin heistä tuntuu siltä. Prostituutio on tie ylöspäin, hetkeksi.

Älykkääseen ja tiukan analyyttiseen, mutta aina viihdyttävään televisiosarjaan The Wire (Langalla) vertaaminen ei ole kaukaa haettua, vaikka elokuvan ilmeestä ja ajankuvasta tulee mieleen Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja – eikä laadussakaan jäädä kauheasti jälkeen.

Elokuvateattereissa pyörivää Olof Palme-dokumentti Palmeakaan ei voi unohtaa. Se on tietenkin dokkari ja melko ihailevakin, tämä draamaa, joten niitä ei voi sinänsä verrata. Mutta koska suht älyttömiä vertauksia on tehty, todetaan nyt että Call Girl on laimeasti luennoivaa Palmea ratkaisevasti parempi ja ajatuksiltaan tärkeämpi teos.

Mikael Marcimain kävi viime viikolla ja haastattelin häntä. Pitkäksi venynyt haastattelu täällä: Puhelintyttöjen tarina: Call Girl -elokuvassa pääministerikin käy huorissa.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Vaan mitäpä kertoo aikamme yhteiskunnasta ja elokuvantekijöistä se, että ”vuoden paras yhteiskunnallinen jännityselokuva” kertoo jostain 1970-luvun tapahtumista?

Näin siis tänä aikana, jolloin huomattavasti pahempia rötöstelyjä ja vedätyksiä tapahtuu ihan silmiemme edessä. Jos vain joku toimittaja uskaltaisi niistä kirjoittaa. Tai elokuvantekijät tehdä elokuvia.

Mutta eivät uskalla. Siinähän voisivat mennä apurahat.

Palme-dokumenttielokuvaa voi suositella poliittisen historian harrastajalle, joka ei muuten juuri käy elokuvissa, koska siinä on paljon harvinaista arkistokuvaa ja uusia hyviä haastatteluja; Jörn Donner antaa yhden painavimmista toteamalla, että Palmen johtamat sosiaalidemokraatit hävisivät vaalit ensi kerran vuosikymmeniin, koska ruotsalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta oli 1970-luvulla tullut yhteistä omaisuutta. Mutta keskeiseksi syyksi tappioon arvioidaan myös vallan ylimielisyys. Sitä ilmensi ennen kaikkea IB-skandaali eli Jan Guilloun paljastama hallituksen oma salainen palvelu, joka piti mustaa listaa vasemmalla olevista arvostelijoistaan. Paljastuksen seurauksena Palme menetti ihailunsa kulttuuriväen keskuudessa. Tilannetta ei helpottanut se, että poliisit pidättivät Ingmar Bergmanin teatteriharjoituksissa ja että Astrid Lindgren maksoi yli 100% veroja. Samaan yhteyteen tuli prostituutioskandaali, jonka ruma käry ei koskaan kadonnut. Elokuvassa muodostuu Palmesta kuva poikkeuksellisen pelottomana miehenä, jolle kuitenkin juuri tuossa vaiheessa valta nousi päähän ja joka itsekin huomasi itsessään rumia vaikutuksia. Elokuva ei ole mielestäni ihannoiva.

Päivän lööpit, Norjassa tapahtuu samoj juttuja.

Näitä luetaan juuri nyt