Call Girl: vuoden paras yhteiskunnallinen jännityselokuva tulee Ruotsista

”Jos tämä tulee julki, ei vaaleja kannata edes pitää”, toteaa poliisi toiselle. Ilotyttörinki on paljastumassa virkavallalle. Koska monet asiakkaat ovat päättäjiä, asiaa ryhdytään peittelemään.

Mikael Marcimainin elokuva Call Girl ammentaa tositapahtumista. Vuoden 1976 bordelliskandaali kuohutti Ruotsia ja sosiaalidemokraattista puoluetta.

Totuutta tapahtumista ei vieläkään tiedetä. Marcimainin elokuvassa aukot on täytetty kuvitelmilla, eikä henkilöillä ole vastineita tosimaailmassa. Call Girl on fiktio, mutta äärimmäisen uskottava siinä, miten valta-asetelmiakuvataan. Bordellimamma Dagmar Glansin (Pernilla August) tuomitsevat lähes kirjaimellisesti hänen omat asiakkaansa.

Marcimainille tärkeimmät henkilöhahmot ovat kuitenkin kaksi koulukotiin joutunutta tyttöä, jotka Glans houkuttelee tiimiinsä. Miksi ei: on rahaa, sampanjaa ja kuvitelma omasta vallastakin. Tytöt ovat jo yhteiskunnan pohjalla, paikassa jollaista ei pitänyt kansankodissa ollakaan. Ainakin heistä tuntuu siltä. Prostituutio on tie ylöspäin, hetkeksi.

Älykkääseen ja tiukan analyyttiseen, mutta aina viihdyttävään televisiosarjaan The Wire (Langalla) vertaaminen ei ole kaukaa haettua, vaikka elokuvan ilmeestä ja ajankuvasta tulee mieleen Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja – eikä laadussakaan jäädä kauheasti jälkeen.

Elokuvateattereissa pyörivää Olof Palme-dokumentti Palmeakaan ei voi unohtaa. Se on tietenkin dokkari ja melko ihailevakin, tämä draamaa, joten niitä ei voi sinänsä verrata. Mutta koska suht älyttömiä vertauksia on tehty, todetaan nyt että Call Girl on laimeasti luennoivaa Palmea ratkaisevasti parempi ja ajatuksiltaan tärkeämpi teos.

Mikael Marcimain kävi viime viikolla ja haastattelin häntä. Pitkäksi venynyt haastattelu täällä: Puhelintyttöjen tarina: Call Girl -elokuvassa pääministerikin käy huorissa.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen