Puhelintyttöjen tarina: Call Girl -elokuvassa pääministerikin käy huorissa

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Pernilla August (edessä) näyttelee menestyvää bordellimammaa, jonka luksuselämästä virkavalta kiinnostuu. Kuvat Filmikamari.

“Lehdistö kirjoittaa, että olemme tehneet skandaalielokuvan Olof Palmesta. Se ei ollut tarkoitus”, Mikael Marcimain sanoo.

Hänen ohjaamansa elokuva Call Girl tuli Ruotsissa teattereihin 9. marraskuuta. Kohusta tuli niin suuri, että tekijät kieltäytyivät haastatteluista ensi-illan jälkeen. Suomeen Marcimain kuitenkin saapui kertomaan elokuvastaan.

“Teimme elokuvan, olemme siitä ylpeitä ja arvostelut ovat kiittäviä. Yleisö pitää näkemästään. Mutta sitten alkoi tämä sensaation luominen. Kirjoitetaan, että elokuva on tositarina.”

Call Girl pohjautuu vuoden 1976 todellisiin tapahtumiin. Bordellhärvanina tunnetussa jutussa parittaja Doris Hopp välitti nuoria prostituoituja ilmeisesti myös useille poliitikoille. Sosiaalidemokraattien oikeusministeri Lennart Geijer nimettiin.

Elokuva kertoo fiktiivisen tulkinnan skandaalia edeltäneistä tapahtumista kolmella tasolla. Kaksi teini-ikäistä, koulukotiin joutunutta tyttöä päätyy Hoppia muistuttavan Dagmar Glansin (Pernilla August) palkkalistoille. Poliisit tutkivat prostituutiorinkiä, koska mukana on myös yhteiskunnallisia päättäjiä.

Poliitikkojen ja korkea-arvoisten upseerien kuvataan ottavan vastaan Glansin tyttöjä. Kun paljastumisen riski kasvaa, vähempiarvoiset uhrataan. Hyvä veli -verkosto on lähes saumaton.

“Yhteiskunta menetti viattomuutensa. Se oli ensimmäinen teema, jonka käsikirjoituksessa näin”, Marcimain sanoo.

“Teema on kaikilla tasoilla. Nuoret tytöt koulukodissa menettävät viattomuutensa. Sen kokevat myös poliisit, jotka tutkivat tapausta. Poliitikot päättävät, että tapaus on kätkettävä.”

1970-luvun alku oli sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa edistyksen ja hyvinvoinnin aikaa. Call Girl katsoo kulissien taa. On tosiasia, että kehityksen kausi oli myös prostituution kulta-aikaa, ja huumeiden käyttö lisääntyi huomattavasti.

“Ollaan lupaavan uuden ajan kynnyksellä. Pinnalla kaikki on hyvin. Tulevaisuus näyttää kirkkaalta. Mutta yllättävät voimat tempaavat mukaansa.”

Pääministeri käy huorissa

Kuten tosielämässä, luksusprostituution rikostutkinta alkaa puolalaisten diplomaattien sekaannuttua puhelintyttöbisnekseen.

Liki kaksi- ja puolituntinen Call Girl on näyttävä ja kunnianhimoinen elokuva. Kuva vuoden 1976 Tukholmasta ja ruotsalaisesta yhteiskunnasta tuntuu virheettömältä. Ulospanossa ei ole tingitty: joukkokohtaus tuon ajan Sergelin torillakin näyttää täydellisen aidolta. Suomessa ei ole koskaan tehty mitään vastaavaa.

Toden näköisyys on osasyy siihen, miksi elokuva on otettu syytöksenä. Pääministerinkin nimittäin näytetään käyvän huorissa.

Mårten Palme, eli Olofin poika on uhannut elokuvaa oikeusjutulla.

“Sanotaan, että kohu on minun vikani: koska vuosi on 1976, pääministerin on oltava Olof Palme.”

Marcimain puistelee päätään.

“Ei. Elokuva on fiktio, ja jokainen henkilöhahmo on kirjoitettu dramaturgian säännöin. Kyllä, elokuva kertoo valtarakenteista, tuon ajan säännöistä ja moraalista. Katsomme yhteiskuntaa heikoimmista vahvimpiin. Kaikille ei käy hyvin.”

Hän myöntää ottaneensa riskin.

“Mutta elokuva on pitkä, ja julkinen keskustelu keskittyy 30 sekunnin kohtaukseen. Naurettavaa. Eikä se, että pääministeri käyttää prostituoitujen palveluja ole missään tapauksessa suurin rikos, joka elokuvassa tapahtuu. On paljon suurempi asia, että vallanpitäjät lopulta tekevät kaikkensa suojellakseen toisiaan, oikeusvaltiota pilkaten.”

Tämä korruptiosyytös ei ole kohua nostanut: sitä ei siis pidetä uskottavana, toisin kuin pääministerin ilotyttöä.

Olof Palme on nimittäin yhdistetty Geijer-skandaaliin. Mutta tosielämässäkin prostituutiotapauksen yksityiskohdat jäivät hämärän peittoon. Geijerin ja Hoppin skandaalin tutkintapaperit ovat hieman kuin Ruotsin Tiitisen lista.

“Olennaista on, että jokainen elokuvan hahmo toimii ihmisluonnon mukaan. Ensimmäisen kiven heittäjä löytyy aina. Jokainen haluaa suojella itseään.”

Syytös koko yhteiskuntaa kohtaan on silti kova.

“Se on symbolista”, Marcimain summaa.

“Minua on sanottu naiiviksi, kun en muka tullut ajatelleeksi, että tässä kävisi näin. Asiahan on päinvastoin: kuinka naiivi täytyy olla, jos menee elokuviin, näkee Pernilla Augustin näyttelevän roolia ja silti väittää, että kyseessä olisi jonkin sortin dokumentti.”

Marcimainin mukaan monet elokuvaa arvostelemaan rynnänneistä eivät olleet ehtineet nähdä sitä.

“On myös ihan naurettavaa, että lehdissä on jopa väitetty meidän tehneen elokuvan tästä aiheesta, koska tämä myy. En koskaan tekisi kaksi- ja puolituntista elokuvaa kahdesta masentuneesta tytöstä, jos tähtäisin vain kansansuosioon. Ei se toimisi, vaikka elokuvassa olisi väitteitä pääministeristä. Tuollainen on vain järjetöntä.”

“Kaikkea katsotaan Palme-näkökulmasta”

Dagmar Glans (Pernilla August) ei välitä värväämiensä tyttöjen nuoresta iästä. Iris (Sofia Karemyr) on vasta 14-vuotias.

Palme-asia on Ruotsissa yhä valtava. Murhatusta pääministeristä tuli pyhimys.

Call Girlin pääministerihahmoa on lehdissä kuvailtu jopa Palmen näköiseksi, vaikka yhteys on jo melko kaukaa haettu.

“Tietysti elokuvaa saa tulkita, miten haluaa. Mutta kun lehdet julistavat, että elokuva kertoo Palmesta, se vaikuttaa tietenkin yleisön katselukokemukseen”, Marcimain pahoittelee.

“Tosipohjaiset seikat, joiden ajattelimme olevan vain inspiraation lähde, muuttuivat elokuvamme pääasiaksi.”

Palme-niminen dokumenttielokuva pääministeristä on ollut syksyn 2012 yllätyshitti Ruotsissa. Se on kerännyt 200 000 katsojaa, huikean määrän dokumentille.

Juuri tähän saumaan ensi-iltaan tuli draama, jossa Palme – ehkä – onkin jotain ihan muuta.

“Olen varma, että keskustelu olisi ollut erilaista, mikäli Call Girl olisi valmistunut esimerkiksi viime vuonna. Mutta 2012 on Palmen vuosi, sanotaan. Kaikkea katsotaan Palme-kulmasta.”

Elokuvanystäville Call Girl on herkkua. Sen ajankuva tuo mieleen keväällä ensi-iltaan tuleen, ruotsalaisen Tomas Alfredsonin Lontoossa tekemän John Le Carré -filmatisoinnin Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja, eikä ihme.

Marcimain toimi elokuvassa 2nd unit -ohjaajana. Elokuvien kuvaaja on sama, Ruotsissa uransa tehnyt hollantilainen Hoyte van Houtema.

“Kun menee elokuvateatteriin, maksaa lipusta ja istuu pimeään, täytyy saada myös vastinetta. Ajattelimme, että koetamme saada jokaisen käytetyn kruunun vastaamaan sataa kruunua”, Marcimain kuvailee.

“Budjetti on iso ruotsalaiselokuvaksi, mutta ei periodielokuvalle. 1970-luvun lavastaminen on kallista. Teimme ulkokuvia Tukholmassa kymmenen päivän ajan, ja tuntui että useimmat tuon ajan maisemat ovat mennyttä. Leikkausvaiheessakin piti olla luova.”

Kuvia yhdisteltiin niin, että viimeiset 35 vuoden muutokset katukuvassa eivät paljastuisi.

Noin 80 kuvaan tehtiin digitaalisia korjauksia. Kylttejä ja mainoksia poistettiin ja lisättiin. Vaivalloisin digitaalitehoste oli rankan näköinen autokolari.

“Tärkeintä oli, että elokuvaan ei tule digitaalista ilmettä. Se ei tuntuisi 1970-luvulta. Siksi kuvasimme filmille.”

Rytmikästä ja kylmää

Elokuvan käsikirjoittaja Marietta von Hausswolf von Baumgarten ideoi tarinan itse. Hän oli kirjoittanut käsikirjoituksesta ensimmäisen version jo ennen kuin lähestyi tuottajia tai ohjaajia.

“Käsikirjoitus oli loistava. Siinä näkyy omakohtaisen tekemisen meininki: se ei ollut tuottajan tekemä”, ohjaaja hehkuttaa.

“Siinä oli 1970-luvun poliittisten elokuvien aineksia. Se toi mieleen Kaikki presidentin miehet ja Taksikuskin. Mutta se ei ole poliisielokuva, vaan ennen kaikkea puhelintyttöjen tarina.”

Aiemmin televisiosarjoja ohjannut Mikael Marcimain ei tinkinyt esikoiselokuvansa tavoitteista.

“Päätimme tuottajani Mimmi Spångin kanssa tähdätä korkealle, tehdä elokuvasta niin eeppisen kuin mahdollista. Pidän rohkeasta elokuvallisuudesta. Tärkeää ei ole aihe vaan se, miten tarina kerrotaan. Me ajattelimme, että jos voisimme tehdä jotain suuruudenhullua, Scorsesen Casinon tai Ciminon Portin ikuisuuteen kaltaista, tässä olisi hieno aihe.”

Marcimain ja Spång turvautuivat epätavallisiinkin ratkaisuihin.

Esimerkiksi Call Girlin tunnelmaa ei luotu sentimentaalisilla jousilla, vaan taustalla soi viileä syntetisaattorimusiikki.

“Halusin rytmikästä ja kylmää, en tunteilua.”

Musiikin sävelsi The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen jäsen Mattias Bärjed.

“Hän oli erittäin tarkka siitä, että käytimme vain soittimia, jotka olivat olemassa vuonna 1976. Mutta musiikin sävyssä on kasarihenkeäkin. Ollaan uuden ajan kynnyksellä.”

Biiseinä kuullaan David Bowieta, Roxy Musicia ja Bee Geesiä.

“Etenkin Bowie tuli kalliiksi, mutta kun leikkaajamme oli kerran sommitellut kuvia tuon biisin tahtiin, en voinut enää antaa periksi. Se kappale, Rock’n’Roll With Me Diamond Dogs -levyltä, oli pakko saada.”

“Ruotsi ei ole vain mukava paikka”

Marcimainin aiemmista töistä maineikkain on Lasermies -sarja vuodelta 2005. Se seurasi lasermiehenä tunnetun John Ausoniuksen elämää. Ausonius ampui maahanmuuttajia lasertähtäimellä varustetulla pistoolillaan Tukholmassa ja Uppsalassa vuosina 1991-1992.

Lasermies oli dokumentaarisempi tuotanto. Yksityiskohdat Ausoniuksen elämästä olivat hyvin todenmukaisia”, Marcimain sanoo.

“Mutta filosofisesti se on samankaltainen kuin Call Girl. Minua kiinnostaa ruotsalainen yhteiskunta.”

Tummaihoinen Marcimain, 42, on toisen polven maahanmuuttaja. Hänen isänsä muutti 1960-luvulla Ruotsiin Länsi-Intiasta.

“Synnyin ja kasvoin Tukholmassa. Sydämessäni tunnen olevani erittäin ruotsalainen. En näytä ruotsalaiselta, mutta rakastan Ruotsia”, hän sanoo.

“Ruotsi ei ole kuitenkaan vain mukava paikka. Se voi olla myös helvetti. Lasermies oli kiinnostava osittain siksi, että muistan, kuinka 1970-luvulla joskus tuntemattomat aikuiset tönivät minua.”

Se ei tehnyt pojasta katkeraa.

“Halusin olla vain yhä enemmän ruotsalainen.”

Ehkä juuri toiseus teki hänestä tarinankertojan. Myös Hoyte van Houtema on maahanmuuttaja: hän siirtyi Hollannista Ruotsiin kolmikymppisenä.

“Niin, Hoytellakin on ulkopuolisen silmä.”

Festivaaleja kiertäneen Call Girlin myötä Marcimainista on tullut yksi Ruotsin kuumimmista elokuvaohjaajista.

“Maailma ei ole tasapäinen. En halua miellyttää kaikkia. Kuinka tylsää se olisikaan?”

Lue Kalle Kinnusen Kuvien takaa-blogia täällä. Kirjoittajaa voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä @kallekinnunen.