Almodóvarin paras? Sciamman Kultainen palmu? Cannesissa uusi kohtaa vanhan

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Cannesin elokuvajuhlat ovat ehtineet puoliväliin. Kolme asiaa leimaa tämän vuoden festivaalia. Sisällöllisesti ilmeisin havainto on useiden vanhojen mestarien paluu kilpailemaan Kultaisesta palmusta – eikä vain fyysisesti, päästämällä heidät vanhoilla ansioilla kilpasarjaan, vaan kiistatta myös laadullisesti. Pedro Almodovarin Pain and Glory ja Terrence Malickin A Hidden Life lukeutuvat ohjaajiensa parhaisiin teoksiin.

Almodovar käsittelee omaelämäkerrallisessa elokuvassaan vanhenemista ja sukellusta menneisyyteen, siis kahdenlaisia kipuja. Se on tilintekoelokuva, mutta monisäikeinen ja hiljaisella tavalla erittäin hauska. Irrottelua on vähemmän, sekoilua ei lainkaan. Ohjaajan alter egoa esittää Antonio Banderas.

Malickin kolmetuntinen, jo kolme vuotta sitten kuvattu elokuva kertoo omatunnosta, päätöksestä ja uhrista. Tarinaltaan se kertoo itävaltalaisesta maanviljelijästä, tavallisesta perheenisästä, joka päätti olla vannomatta kuuliaisuutta Hitlerille ja kieltäytyi aseista. Franz Jägerstätteriä esittää August Diehl.

Liukuva kamera ja impressionistinen leikkaustyyli ovat linjassa The Tree of Lifen kanssa. Filosofiakin on tuttua Malickia: jokainen ihmiselämä on pieni ja mitätön, samalla myös sanoinkuvaamattoman suuri ja upea. Tällä kertaa tarinaa motivoi kristillinen perusajatus siitä, kuinka on parempi kärsiä epäoikeudenmukaisuutta kuin aiheuttaa sitä. Onko Jägerstätterin lähimmäisilleen aiheuttamissa kärsimyksissä silti mitään mieltä? Elokuva todistaa, että on. Kristus-allegorialta ei vältytä, Jägerstätterin matkalla vuoristomaisemista ja pastoraali-idyllistä saksalaisvankilan teloitustalliin kohdataan useita Pontius Pilatuksia.

Myös Ken Loachin Sorry We Missed Youta on kehuttu kovasti. Sitä en ole nähnyt. Ei toki olisi ihme, jos se olisi parempi kuin Loachin kolmen vuoden takainen palmuvoittaja I, Daniel Blake, sillä se ei niin ihmeellinen ollut.

Toinen, festivaalikävijöitä äärimmäisen konkreettisesti koskeva teema on sade ja vilu. Cannesissa ei ole koskaan satanut näin paljoa sinä aikana kun olen täällä käynyt, vuodesta 2004 alkaen. Useina vuosina olen pärjännyt koko puolitoistaviikkoisen festivaalin, kaikki päivät aamukahdeksan lehdistönäytösjonoista puolenyön kämpillepaluuseen reisitaskushortsit jalassa (ei ehkä tyylikkäintä, mutta taskuihin voi piilottaa energiapatukoita; näytössaleihin ei saisi viedä mitään syötävää). Nyt on kylmä, päivisinkin tarvitaan villapaita ja paikalliset liikkuvat jopa toppatakeissa. Sää on poikkeuksellinen – toivottavasti.

Kolmas asia on sellainen, jonka pysyvyys paljastunee etenkin lauantaina palkintojenjaossa. Festivaalin kilpasarjassa on uutta verta ja uutta verevyyttä.

Ensikertalaisia kilpasarjassa ovat esimerkiksi ranskalaiset Céline Sciamma, Mati Diop ja Ladj Ly. Romain Gavrasin, Kim Chapironin ja kumppanien porukkaan kuuluvan Lyn esikoispitkä Les Misérables on (kyllä, Victor Hugon romaaniin temaattisesti ja maantieteellisesti viittaava) poliisitarina Pariisin lähiöstä. Tarina on Do the Right Thingiä, Training Dayta ja La Hainea, tyylissä on vihaisten nuorten miesten tuttuja keinoja ja pieniä kompurointeja (Hugo-viittaus on ehkä inasen turhan pompöösi), mutta paketti toimii. Malilaissukuisen Lyn varoitus näkymättömistä jännitteistä ja räjähdyksestä lähiöissä tuntuu vastaansanomattoman vakavalta, vaikka kaikki elokuvassa ei saumattoman vakavaa ja realistista olisikaan.

Amazon osti Lyn elokuvan oitis Yhdysvaltoihin ja ohjaaja sai myös amerikkalaisen agentin, eli sellainen kuvio. Suomeen elokuvaa ei oltu ainakaan pari päivää sitten vielä myyty, mutta eiköhän se ole ajan kysymys.

Sciamman Portrait of a Lady on Fire on myös niitä elokuvia, jotka hyvin todennäköisesti leviävät Cannesista ympäri maailmaa ja Suomenkin valkokankaille. Sciamma on ensikertalainen kilpasarjassa, mutta kokenut ohjaaja. Hänen edellinen elokuvansa Girlhood oli loistava.

Portrait of a Lady on Fire on periodielokuva, jossa nainen maalaa toisesta muotokuvaa, ja tavallaan se on hyvin, hyvin rauhallinen liikkeissään. 1700-lukua ei kirjoiteta uudelleen. Superhillittyä taidemaalaria esittävän Noemie Merlantin roolihahmossa on tavoiteltu ymmärtääkseni ehdotonta historiallista paikkansapitävyyttä, sikäli kuin sellaista on saavutettavissa. Tämä voisi kaatua kategoriaan kiinnostavaa kuin maalin kuivuminen. Mikäli tarinasta ei tiedä etukäteen paljoa, ensimmäisen tunnin ajan saa vasta varovasti aistia, mihin ollaan menossa.

Siihen ei voi väittää vastaan, että kamera katsoo Adèle Haenelia joka kuvassa palavalla tunteella. Intohimolla, joka ylittää kaikki rationaaliset selitykset. (Elokuva ei voisi olla erilaisempi, mutta euforiassa on samaa kuin Adèlen elämässä.)

Hitaasti leimahtavan rakkaustarinan voima on kumulatiivinen, ja puhun myös siitä, miten se päätyttyään jää mieleen kasvamaan. Portrait of a Lady on Fire on sekä klassinen että moderni. Sciamma kertoo rakkaudesta, joka ei ole 2000-luvun näkökulmasta ”kiellettyä”, se on erilaisella tavalla mahdotonta, kivuliasta, sellaista mitä ei voi olla olemassa, mutta se on täysin totta. Se elokuvassa todetaankin ääneen: tuntuuko kaikista rakastuneista, että juuri he ovat ensimmäisinä keksineet juuri tämän tunteen?

Mikä on se vastavoima, mikä on rakkauden vihollinen? Se on jotain, mistä ei voi eikä tarvitse puhua, se on näiden henkilöiden maailman rakenteessa. Sciamma tavoittaa jotain, mitä en valitettavasti osaa pukea sanoiksi. Mutta kun puhutaan katseesta – miehen katseesta ja nyt naisen katseesta – tämä on etenkin elokuva siitä. Ja koska elokuvassa yleensä taiteena kyse on katseesta ennen kaikkea, no, tässä ollaan ytimessä.

Noin vuorokausi katsomisen jälkeen huomaan ajattelevani elokuvan olevan parasta, mitä Cannes on tänä vuonna toistaiseksi antanut.

Alejandro González Iñárritun johtamalla tuomaristolla on jännittävä tilanne. Sciamman ja Lyn kaltaisia uudistajia ja tämän ajan ääniä ei voi jättää palkinnoitta. Toisaalta Almodóvarilla ei ole vielä Kultaista palmua, ja nyt hän on ehkä tehnyt mestariteoksensa. Malickin elokuva on sekin pieni ihme.

Sitä paitsi festivaalia on vielä jäljellä. Ennen lauantaita nähdään muiden muassa Quentin Tarantinon ja Dardenne -veljesten uutuudet, sekä elokuvat kilpasarjan ensikertalaisilta Justine Trietiltä ja Ira Sachsilta. Yritän olla vilustumatta.