Ahdistelusta, työolosuhteista ja taiteilijamyytistä
Kolmessa viikossa on tapahtunut paljon. En ehtinyt blogissa reagoimaan Harvey Weinsteinistä tehtyihin paljastuksiin, kun laadin pitkää Finnkino-artikkelia ja viimeistelin muita akuutteja töitä. Kävin lomalla, ja sillä välin on rytissyt.
Koko joukko seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja jopa raiskauksista syytettyjä Hollywood-vaikuttajia on tuotu esiin. Amerikkalaisten viestimien kautta esille tulleet tapaukset järisyttävät alaa. Harvey Weinstein oli yksi tunnetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista elokuvatuottajista, ja nyt saattaa käydä jopa niin, että hän seuraa Oscar-gaalan punaisen maton tapahtumia vankilasta.
Sikailijat saavat mitä ansaitsevat. Toivottavasti vaikutukset ovat myös ennaltaehkäiseviä: leviää ajatus, että näin ei saa tehdä ja siitä myös jää kiinni.
Aamulla luin artikkelin ohjaaja David O. Russellin käytöksestä vuosien varrelta. Osa tarinasta on tuttua, mutta kontekstiin asetettuna se kuulostaa entistä pahemmalta.
Jäin jo pari päivää sitten pohtimaan taiteilijamyyttiin liittyviä kysymyksiä ja asenteiden muutoksia henkilökohtaisella tasolla. En sinänsä yllättynyt otsikosta, kun uutinen kymmenien naisten syytöksistä James Tobackia kohtaan tuli julki (ja seuraavana päivänä naisia tuli esiin kymmeniä lisää, yhteensä yli 200).
Ohjaaja-käsikirjoittaja Toback ei ole kovin tunnettu nimi, mutta olen seurannut hänen uraansa pitkään ja olen pitänyt hänen elokuviensa rehellisyydestä, joka väreilee tietoisen ja tiedostamattoman rajapinnassa, kuten voimakkaassa taiteessa usein. Hän on käsitellyt maskuliinisuutta, kompulsiivista riskinottoa, rotusuhteita ja niihin liittyviä seksuaalisia stereotyyppejä sekä kieltämättä esineellistänyt naisia – elokuvissa, joissa hahmot ovat poikkeuksetta karikatyyrejä ja joiden ihmiskuva on avoimen kärjistävä. Kokonaisuutena kaikki on tuntunut suurelta taideteokselta, jossa omaelämäkerrallisuus ei rajaudu niihin elokuviin, joiden päähenkilö on tobackmainen mies.
Toback on tehnyt viimeisimmät näytelmäelokuvansa tänä vuonna ja 13 vuotta sitten. Jacques Audiardin Kun sydän lakkaa lyömästä on uusintaversio Tobackin esikoisohjauksesta Murhan sävel eli Fingers. Tobackin omista ohjauksista tunnetuimpia ovat rap-tähtiä vilisevä Black and White sekä Kaksi tyttöä ja poikaystävä, jossa näyttelivät Heather Graham ja Robert Downey Jr.
Myös tosielämässä hän on näyttäytynyt minulle kiehtovana hahmona, älykkäänä mutta lipevänä smooth talkerina, jonka todistin ryhmähaastattelun lomassa (Cannesissa 2008 Tyson-dokumenttiin liittyen) saavan keski-ikäisen naistoimittajan puhelinnumeron. Tämä ei yllättänyt, sillä Spy-lehden artikkeleita kokoavan kirjan parasta antia on kriittinen ja sarkastinen juttu Tobackin iskumeiningistä New Yorkin kaduilla – vuodelta 1989. (Kirjan on muuten julkaissut Weinsteinin elokuvayhtiön Miramaxin kirjaosasto – näin pienet voivat kulttuuripiirit olla.)
Minua vaivaa se, että pitkään pidin Tobackin käytöksen näitä piirteitä paitsi sopimattomina ja vieraina, myös erittäin kiehtovina tavalla, joka hyväksyy liikaa, koska kyseessä on kiinnostava taiteilija ja todellinen auteur. Samaan tapaan Russellin härskiyttä ja kohtuuttomutta näköjään suvaitaan vuodesta toiseen, koska hän on osaava ja palkittu ohjaaja.
Toback ei ole todellakaan ainoa huonosti käyttäytyvä taiteilija, jonka purkauksista olen fasinoituneena lukenut – heitä riittää Klaus Kinskistä Alfred Hitchcockiin. Nuorena elokuvaharrastajana uskoin taiteen vaativan joskus tekoja, jotka ovat vaarallisia, kohtuuttomia ja ehkä jopa rikollisia (en puhu nyt seksuaalisesta ahdistelusta sinänsä). Tavalla tai toisella epämiellyttävää käytöstä ei elokuvan ja muunkaan taiteen historiankirjoituksessa kovin usein sinänsä kritisoitu vaan kuvailtiin, jopa aavistuksen ihaillen. Esimerkki: kuulosti yksinomaan jännittävältä ja radikaalilta, että William Friedkin pelotteli näyttelijöitä Manaajan kuvauksissa ampumalla aseella, jotta he esittäisivät voimakkaampia kauhun tunteita. Ylilyönnit ja tietyissä puitteissa tapahtuva sikailu vaikuttivat salaisuudelta, johon liittyi taiteilijoiden luomisvoimaa – ja sitä nimenomaan halusi tulkita niin, toki sen etäisyyden turvin, joka taiteen kokijalla on suhteessa työryhmään. Lieneekö tarpeen edes mainita, että tasan kaikki tällaiset hahmot ovat miehiä.
(Elokuvantekoon liittyviin myytteihin kuului se, että nuorena elokuvien katsojana oli taipuvainen ajattelemaan työolosuhteiden olevan arkisemmallakin tasolla alisteisia itse taiteelle. Hullut työajat ja mielettömät vaatimukset kuulostivat siisteiltä ja tarpeellisilta, kun Stanley Kubrick teki mestariteosta. Korostan, että tällä ei ole sinänsä tekemistä ahdistelun kanssa – kirjoitan näiltä osin taide- ja taiteilijamyyteistä.)
Takaisin Tobackiin. Hänen elokuvissaan ehkä kiehtovinta on tapa, jolla mieshahmot jaetaan ylivertaisiin, vaarallisiinkin machoihin (jotka eivät ole päähenkilöitä; näitä hahmoja näyttelevät esimerkiksi rap-tähdet) ja säheltäjiin, niihin tobackmaisiin suulaisiin säheltäjiin, joita ovat esittäneet esimerkiksi Robert Downey Jr. ja Toback itse. Omimmillaan Toback on addiktion (uhkapeli, riski ja seksi) kuvaajana, ja tematiikkaan liittyy se, että nimenomaan hän antoi useissa elokuvissaan työtä Downeylle tämän ollessa päihteiden vuoksi pohjalla ja Hollywoodin ulkopuolella parisenkymmentä vuotta sitten.
Muistan kuunnelleeni Tobackia aivan haltioituneena Cannesin haastattelupöydässä. Miksi en olisi – haastateltavana oli laajalti sivistynyt, taitavasti puhuva.. ja manipulatiivinen ihminen. Haastattelu oli vaikuttavuudeltaan tuonastisen urani top viidessä.
En toki tiennyt, että kotiin New Yorkiin päästyään Toback lepertelee rooleja luvaten ja sitten runkkailee naisten edessä. Saatanan sika, ajattelin paljastusjutun yksityiskohtia lukiessani. Tietysti tuntui henkilökohtaiselta, että tyyppi jonka ristiriitaisen taiteen puolesta puhuminen on ollut henkilökohtainen asia, onkin paskiainen. Muistan, että minulle Spy-lehden jutussa näyttäytyi pakkomielteinen ja itsestään pellen tekevä hörhö, mutta taiteilija kuitenkin. Se hahmo, jonka koko elämä on teosta. Mikäli olisin lukenut samanlaista tekstiä urheilijasta, olisin ajatellut tyypin olevan hirviösika vailla mitään puolustettavia ominaisuuksia. Valitettavasti teos nimeltä Toback osoittautui iljettävämmäksi kuin olisin.. toivonut. Tosielämä paljastui raadollisemmaksi versioksi hänen elokuvistaan.
Kuinka paljon vallan väärinkäyttöä pitää sietää? Ei tietenkään yhtään. Saatanan sika, kuten todettu.
En suostu olemaan, enkä suosittele kenenkään olevan mustavalkoinen niin, että työpaikalla ja ehkä yksityiselämässäänkin väärin toimineiden taiteilijoiden teokset laitettaisiin mustalle listalle. Siinä menetettäisiin pöyristyttävä määrä klassikkoja kamarimusiikista elokuviin, huippukirjallisuudesta puhumattakaan. Omaan elokuvasuhteeseeni on varhaisteini-iän kauhuleffainnostuksesta alkaen liittynyt kiinnostus periaatteessa ulkoelokuvallisiin asioihin: elokuva on psykologiaa ja tekijänsä peili. Näennäisesti huono ja alhainenkin voi puhutella todella syvällisesti (mitä tällainen ”syvällisyys” sitten kullekin tarkoittaa). Niinsanotuissa roskaelokuvissa itse teosta kiinnostavampaa ja ainakin sitä merkittävästi tukevaa on usein konteksti, jossa ne on tehty sekä niihin liittyvät pyrkimykset, kuvitelmat ja toiveet, ja niin edelleen. En tiedä olenko lopulta edes kovin kiinnostunut ”elokuvista sinänsä”, olen kiinnostunut ihmiselämän monimuotoisuudesta niin kuin seitsemäs taide sitä kuvaa.
Ehkä juuri siksi haluan, että taiteilijamyyttiä puretaan. Mikään ei pyhitä keinoja.
En tiedä, miltä Tobackin elokuvat tuntuvat näiden uutisten jälkeen – ainakin niitä katsoo nyt vahvan psykopatologisen linssin läpi. Ikään kuin pisteenä i:n päälle hän kielsi kaikki syytökset, mitä voimakkaampaa osoitusta syyllisyydestä ei tällaisessa keississä voisi keksiä. Elokuvia Toback ei varmasti enää tule tekemään ja juridiset seuraukset päättää tuomioistuin.
Juuri nyt toki odotellaan, mitä paljastuu suomalaisen elokuva-alan ahdistelu- ja häirintävyyhdistä. Kummallista, jos pientä alaa koskeva asia voidaan tuoda viestimissä isosti julki ilman, että sitä selvitetään loppuun asti.
