Cannes-tilinpäätös 2019: tuomariston valinta määrittää elokuvan suuntaa
Cannesin elokuvajuhlien kliimaksi on palkintojenjako Lumiere-salissa. Siihen on tämän blogimerkinnän julkaisuhetkestä kolmisen tuntia aikaa.
Veikkaan Kultaisen palmun voittajaksi joko Pedro Almodóvarin Pain and Glorya tai Celine Sciamman A Portrait of a Lady on Fireä – riippuen osin siitä, mitä Alejandro González Iñárritun johtama tuomaristo haluaa viestiä. Mielipiteet jakautuvat jokaisessa juryssa, mutta makuun perustuvia harkinnanvaraisia painotuksia voivat myös ohjata pyrkimykset rationaaliseen ja objektiiviseen paremman huomisen tavoitteluun.
Almodóvar on tehnyt yhden parhaista elokuvistaan, eikä hänellä ole vielä Kultaista palmua. Tässä olisi teos, jonka laadusta ei tulla kiistelemään. Suurin taakka on se, että Almodóvar on Almodóvar, kolmisenkymmentä vuotta elokuvataiteen Olympoksella paistatellut suuri mestari, jonka palkitseminen olisi myös menneisyyden palkitsemista. Olisiko se ongelma? Ei. Olisiko se statement? Kyllä.
Omaelämäkerrallinen Pain and Glory on tosin sataprosenttisen varma voittaja sikäli, että siitä voidaan kunniallisesti myös palkita vaikkapa käsikirjoitus, ohjaus tai pääosan Antonio Banderas.
Kirjoitin jo maanantaina joistain siihen mennessä esitetyistä kilpasarjan elokuvista. Jatketaan!
Festivaalin toisella viikolla kärkiteoksiin nousivat myös Once Upon a Time in Hollywood, joka on Quentin Tarantinon paras elokuva ainakin kymmeneen vuoteen, sekä korealaisen Bong Joon-hon satiirinen ja ylilyövä perhetarina Parasite. Jälkimmäinen oli kolmestakymmenestä näkemästäni elokuvasta ainoa, jonka aikana nukahdin, joten sen sisältöä en kommentoi enempää. Monien, nähdäkseni useimpien kriitikoiden mielestä juuri se on kilpasarjan ykkönen ja ansaitsee Kultaisen palmun. Kriitikoiden ja tuomariston maut tosin osuvat aika harvoin yksiin.
Tarantinon spektaakkelimainen rakkauskirje (1960-luvun lopun) Hollywoodille ja elokuvan taialle on monella tapaa ajatuksia herättävä viihde- ja taideteos, jossa ohjaajan luomuksista vuosi vuodelta suuremman alan vallannut itseriittoisuus kääntyy yllättäen voimavaraksi. Katsoisin Once Upon a Time in Hollywoodin vaikka heti uudelleen, ja tätä en olisi ikimaailmassa sanonut Tarantinon kolmesta edellisestä leffasta.
Nyt ei liene Ken Loachin vuoro saada kärkipalkintoa, vaikka uusi Sorry We Missed You oli monien mielestä parempi kuin Kultaisen palmun kolme vuotta sitten napannut I, Daniel Blake – niin minustakin. Tarina oli samankaltainen, kursailematon yhteiskunnallinen osoittelevuus on tuttua, mutta kokonaisuus oli relevantti. Terrence Malickin uusi A Hidden Life voi hyvinkin olla teos, josta elokuvantekijöistä koostuva tuomaristo innostuu: se kirjaimellisesti edustaa vaativaa käsityötä ja suurta ammattitaitoa. Tosin se on kilpasarjan hyvistä elokuvista kestänyt prosessointia huonoiten – kuusi päivää sen näkemisen jälkeen se valuu mielessäni yhä etäämmälle ja yhä epämääräisemmäksi, nimenomaan järkälemäiseksi edustuselokuvaksi.
Jonkin palkinnon saa takuulla Ladj Lyn epätasainen, mutta iskevä ja tärkeilemättä tärkeä lähiötrilleri Les Misérables. Pohjoisafrikkalaista maagista realismia ja ranskalaista viileän koulukunnan elokuvakerrontaa taitavasti yhdistevä Mati Diopin esikoiselokuva Atlantics on myös vahvoilla. Jessica Hausnerin Little Joe – kauhutroopeilla leikkivä kertomus onnellisuushormonia erittävästä huonekasvista, joka saa ihmiset käyttäytymään konemaisesti – oli minusta löysää ja visuaalisesti ikävystyttävän näennäisjänskää sormenheristelyä sosiaalisen median vaaroista, mutta elokuvalla on puolestapuhujansa.
Miten tuomaristojen dynamiikka toimii? Ei festivaaleilla aina palkita parhaita vaan sopivimpia.
Elia Suleimanin ohjaama It Must Be Heaven olisi tämän kilpasarjan täydellinen kompromissi, kiva musta hevonen.
Se on elokuva, josta on hyvin vaikea sanoa pahaa sanaa. Suleiman kertoo royanderssonmaisilla vinjeteillä, miten koko maailma on suuri Palestiina (näin hän ainakin pressimateriaaleissa veistelee) ja kuinka palestiinalainen on kaikkialla aina palestiinalainen. Suleiman esittää itse keskushenkilöä, Tati– tai Keaton -tyyppistä vaiti pysyvää vaeltajaa, ikuista sivustakatsojaa joka kommentoi ihmisten eriskummallisuutta ja kaksinaamaisuutta vain veikeillä ilmeillään. Eri maissa tapahtuva elokuva on lämmin, kohtuullisen hauska ja geopoliittisen lähtökohdan huomioiden täysin vaaraton.
Minua ei harmittaisi, jos Bong, Almódovar tai Tarantino saisi Kultaisen palmun. Suleiman olisi hieman samanlainen valinta kuin Loach kolme vuotta sitten yhteiskunnallisella, ilmiselviä asioita alleviivaavalla hätähuudollaan, mutta mikäs siinä.
Festivaalin loppusuoralla on vielä vaikea arvioida nähtyjen elokuvien asemaa ja kestävää profiilia. Kahden viikon kiireen jälkeen aivot eivät ole parhaassa analyysikunnossa. Voin vain yrittää välittää tunteen.
Sciamman elokuva on kilpasarjan teoksista se, joka koko ajan suurenee ja jonka ympärille itää assosiaatioita. Portrait of a Lady on Fire sai Cannesista saman tien Suomen-levittäjänkin, eikä ihme.
Se on klassinen ja äärimmäisen hallittu, mutta polttava rakkaustarina, se on tapaus.
Sitä paitsi Sciamma olisi myös kaikkien aikojen toinen Cannesin naisohjaajavoittaja. Ainoa on ollut Jane Campion, joka sai Kultaisen palmun Pianollaan 1993 – tosin silloin palkinto jaettiin poikkeuksellisesti kahden teoksen kesken. Toinen oli Chen Kaigen Jäähyväiset jalkavaimolle.
Puoli kymmenen tienoilla Suomen aikaa tiedetään, mistä Inarritun, Yorgos Lanthimoksen, Enki Bilalin, Alice Rohrwacherin, Elle Fanningin, Maimouna N’Diayen, Kelly Reichardtin, Pawel Pawlikowskin ja Robin Campillon tuomaristo tullaan muistamaan.