Elokuvateatteri Maxim palaa muuttuvaan maailmaan – Finnkinolla on monia puolia
Elokuvateatteri Maxim avataan uudelleen helmikuussa 2018. Uutinen ilahduttaa suuresti. Aiemmin puhe oli avajaisista tässä kuussa, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
Maximin paluuta ovat odottaneet sekä pääkaupunkiseudun että koko maan elokuvanystävät – jälkimmäiset toki tietämättäänkin. Etenkin eurooppalaiselle laatuelokuvalle Maxim on ollut elintärkeä. Monet ranskalaiset elokuvat saaneet siellä yli kaksi kolmasosaa koko Suomen katsojistaan.
Toisin sanoen monia elokuvia ei ole kannattanut tuoda Suomeen, jossa ei ole Maximia. Aikuisten ja vaativan yleisön elokuvia käydään kantakaupungissa katsomassa mieluiten siellä, ja Maximissa esittäminen on myös eräänlainen laatutakuu. Eräitä tämän syksyn ensi-iltoja on siirretty keväälle, koska Maximin avautuminen lykkääntyi.
Maximia pyörittää Finnkino.
Tässä välissä Finnkinon hitautta Maximin uudelleen avaamisessa ehdittiin alalla epäillä jo melkein salaliitoksi – kuulin muutamankin väitteen, että tärkeintä oli saada keskustateatteri pidettyä pois mahdollisten kilpailijoiden käytöstä, vaikka määräämättömäksi ajaksi ”remontin vuoksi” suljettuna. Ravintola-alalta tuttu malli ei olisi ihmetyttänyt, kun tiedetään, mitä Finnkino on esimerkiksi Lappeenrannassa kesällä tehnyt. Kyynisimmät olivat onneksi väärässä.
Finnkinon ja suomalaisten elokuvantekijöiden riitojen jälkeen on syytä muistaa, että markkinajohtaja voi olla ja on myös kulttuurimyönteinen.
Finnkinon omienkin etujen mukaista on elokuvallisen diversiteetin ylläpito, jossa Maximin kaltainen, suosittu mutta varmaankin ketjun monisaliteattereita vähemmän voittoa tuottava teatteri on keskeinen. Eri yleisöonosat katsovat erilaisia elokuvia. Lastenelokuville on yleisönsä, kauhuelokuville toinen, romanialaiselle draamallekin omansa. Finnkinon tiedotteen mukaan Maxim jatkaa Europa Cinemas -järjestön jäsenenä, mikä tarkoittaa euroelokuvan esittämistä vähintään kiintiön verran.
Vaikka Finnkino on kiristänyt ruuvia ja parantanut teatteriensa kannattavuutta alan yleisten etujen vastaisesti, isossa firmassa tehdään myös erittäin hyvää työtä.
Toisin kuin Ruotsin vastaava markkinajohtaja, samaan konserniin kuuluva SF Bio, Finnkinon buukkaajat eli ohjelmistosuunnittelijat ovat aina ottaneet saleihin myös vaikeammin myytävää elokuvaa. Elokuvalevittäjät, jotka hankkivat elokuvat Suomeen ja kantavat taloudellisen riskin, toki silloin tällöin manailevat kuinka jotkut uutuudet pitää laittaa pieniin saleihin. Yleisesti ottaen Finnkinon buukkaustoimintaan ollaan tyytyväisiä. Kiperin haaste liittyy ylipäänsä salien määrään Helsingissä.
Vaativien katsojien piirissä Finnkinoa syytetään usein ohjelmiston yksipuolisuudesta. Siihen on kuitenkin yksi syy: yleisö itse. Suomalaiset käyvät suhteessa hyvin harvoin elokuvissa. Laatuelokuvien katsominen on keskittynyt selkeästi pääkaupunkiseudulle.
Tämän huomioiden Suomessa – tai ainakin Helsingissä ja muissa suurimmissa kaupungeissa – on erinomainen ohjelmisto. Jos suhteuttaisiin luku katsojamääriin (eli markkinoiden kokoon), meillä ensi-iltojen määrä on jopa 25 prosenttia korkeampi kuin Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa.
Vaikka laatuelokuvien levittämiseen voi saada tukia, levitys- ja esitystoiminta ovat markkinataloutta, jossa elokuvan oikeudet ostanut levittäjä kärsii lompakostaan, mikäli liput eivät mene kaupaksi odotetulla tavalla. Kun levitysyhtiössä punnitaan riskiä, kannattaako jokin elokuva yrittää Suomessa markkinoida ja levittää, katsotaan edellisten samantyyppisten elokuvien vastaanottoa. (On sietämätöntä, että Kathryn Bigelow’n Detroit ei tullut meillä levitykseen, mutta ratkaisu oli levittäjä SF Studiosin, ei Finnkinon, ja Detroitin nähneenä ymmärrän päätöksen. Elokuva on todella, todella hyvä. Se on myös todella, todella väkivaltainen ja ahdistava, ja näin rankka mutta yhteiskunnallinen ja vieläpä nimenomaan afroamerikkalaisista kertova elokuva ei tässä maassa kerta kaikkiaan saa katsojia festarien ulkopuolella.)
Eikä pidä unohtaa Finnkinon omaa levitystoimintaa. Se nimittäin levittää Suomeen paitsi Universal- ja Paramount -studioiden Hollywood-elokuvat, myös tanskalaisen Scanboxin Pohjoismaiden jakeluun hankkimat art house -elokuvat. Niitä ovat tällä syyskaudella esimerkiksi Yorgos Lantihimosin The Killing of a Sacred Deer, Ruben Östlundin Cannes-voittaja The Square ja uusi Woody Allen-ohjaus Wonder Wheel.
Syksyn raakaan tulonjakokiistaan asti Finnkino on siis ollut sisällön suhteen oikeastaan aika helppo maali. Kun uuden Cinamon-ketjun tulosta kesällä uutisoitiin, tuntui että monet riemuitsivat elokuvatarjonnan muuttumisesta. Sellainen ilo on ennenaikaista ja todennäköisesti täysin turhaa.
Elokuvateatteritulokas ei ota ohjelmistoon elokuvia mitenkään merkittävästi eri logiikalla kuin Finnkino. Mistä ne elokuvat tulisivat? Mistä se uusi yleisö tulisi? Kuka tahansa voi kokeilla elokuvien levittämisen riskejä vaikka heti, ja levityspuolella on tapahtunutkin muutoksia, esimerkiksi Cinemanse -firman noustessa kolmessa vuodessa merkittäväksi eurooppalaisen, aasialaisen ja amerikkalaisen indienkin maahantuojaksi. Se toi esimerkiksi korealaisen The Handmaidenin ja nyt animaation Loving Vincent, joista tuli menestyksiä, vaikka etabloituneemmat levittäjät eivät niihin uskoneet.
Asiat eivät siis ole mustavalkoisia. Toivotaan, että Maxim lähtee hyvin käyntiin (mitä en epäilekään) – ja että Finnkinon teatteripuolen pomojen ahneus vähän hellittää.
Todellista ja arvaamatontakin jännitystä on luvassa, mikäli Cinamon saa jalansijaa. Miten odotettu ja tarpeellinen kilpailu Helsingissä muuttaa käytäntöjä? Katsojat lopulta päättävät, mitä ja missä katsovat.
Cinamonista ei muuten ole kuultu pian puoleen vuoteen. Mitäköhän on tekeillä?