Rikkoutuuko 500 000 katsojan raja? Luokkakokous on suomileffan rasvainen jytky
Luokkakokous menee heinäkuun alussa ohi Mielensäpahoittajan ennätysten ja lähestyy tasaisesti 500 000 katsojan haamurajaa.
Sitten se on toiseksi menestynein vuoden 1990 jälkeen tehty kotimainen, ja 12. katsotuin kotimainen 45 viime vuoden ajalta.
Mielenkiintoinen saavutus elokuvalta, jonka jo ensimmäisessä kohtauksessa miestä häpäistään ja nöyryytetään tunkemalla kättä perseeseen puolijulkisella paikalla.
Uskoakseni kukaan ei olisi ennen ensi-iltaa uskaltanut lyödä vetoa, että Luokkakokouksesta tulee yli 300 000 katsojan elokuva. Todennäköisyys, että aikuisyleisön elokuva saa Suomessa edes 200 000 katsojaa on aika pieni. Luokkakokouksen pääkolmikosta vain Aku Hirviniemellä oli elokuvatähtiasema.
Pelkästään poikkeuksellinen katsojamäärä tekee Luokkakokouksesta yhden vuoden 2015 suurimmista kulttuuri-ilmiöistä. Asiasta ei ole juuri keskusteltu, sillä ihmiset, jotka keskustelevat tai kirjoittavat kulttuurista, eivät ole Luokkakokousta käyneet katsomassa, ellei ole aivan pakko.
Mikä on menestyksen salaisuus? Tietenkin se, että Luokkakokous on yleisön mielestä hauska. Koska se on kielletty alle 16-vuotiailta eikä se oletettavasti kiinnosta monia yli viisikymppisiä tai korkeasti koulutettuja, katsojamäärän täytyy merkitä, että sitä on käyty katsomassa kahdestikin.
Kaavaan kuuluu lapsellisinta alapää- ja sikailuhuumoria, seksismiä ja tuttuja esiintyjiä. Koomikko Sami Hedbergille ja radiojuontaja Jaajo Linnonmaalle lienee ollut yleisön kannalta vain eduksi, ettei heillä ole elokuvataustaa: katsojilla ei ole ainakaan huonoja kokemuksia leffasta jossa he ovat. Tämä on jälkiviisas päätelmä, yhtä hyvin neitseellisyys olisi voinut olla markkinointihaaste.
Oma suhtautumiseni Luokkakokoukseen on ristiriitainen. Se nauratti ääneen pari kertaa, mikä on suomalaiselle komedialle keskimäärin jo hyvä suoritus.
Inhosin silti lukuisia asioita elokuvassa. Inhosin päähenkilöiden välistä suhdetta, joka on koulukiusaajamainen. Toki Uuno-leffoissakin äijäkolmikon heikoimmasta eli Sörsselssönistä tehtiin pilaa, mutta Luokkakokouksessa Hirviniemen hahmo, kolmikon kunnollinen mies joka ei alati irstaile, on ainoastaan nyrkkeilysäkki ja nolouden huippu.
Pohdin näitä sympatian, sen puutteen ja ureanhajuisen äijäkuvan kysymyksiä vielä pitkään kirjoitettuani elokuvasta suhteellisen happaman blogitekstin helmikuussa. Suurin ongelma syntyy siitä, että Sami Hedberg ja Jaajo Linnonmaa eivät ole näyttelijöitä. He eivät osaa tulkita roolihahmoissaan ristiriitaa, ja koska sitä ei sitten ole, kaikki törky mitä he tekevät on elokuvan sisäisessä maailmassa ”oikein”. Linnonmaan hahmon lopussa saama opetus on niin mitätön, ettei sitä ole.
Lipuistaan maksavat ovat toki eri mieltä kuin tämä kriitikko: 494 000 katsojaa ja counting.
Siksi on suorastaan ällistyttävää, kuinka vähän elokuvasta ja sen mies/ihmiskuvasta on kirjoitettu. Luokkakokous on Suomen vuoden 2015 elokuva. Se on kolmen ässän hallituksen ajan elokuva, tuloksensa myötä myös omavaraisesta taloudellisesta näkökulmasta. Se on mitä konservatiivisin elokuva. Ihminen nauraa ristiriidalle ja sille, minkä kokee vaikeaksi ja pohjimmiltaan pelottavaksi: Luokkakokouksen yksinkertaisen pilkan aiheena ovat tasa-arvoiset sukupuoliroolit ja mies jolla ei ole äijän munaa. Pilaa ei tehdä panomiehestä, joka ei hallitse itseään, vaan siitä ressukasta, joka ei ymmärrä panna kaikkea vastaantulevaa. Normia rikotaan ennen kaikkea nousemalla ronskisti alempiarvoisen yläpuolelle, siis nöyryyttämällä. Toki mukana on ihan klassista ala-astetason eritehuumoria. ”Kaveruusteema” on joka tapauksessa niin kiero, että oksettaa.
Luokkakokous on elokuvien jytky. Tekisi mieli kirjoittaa, että se on juntteja valtaamassa torin ja vahvimpien vallan hehkutusta ”humoristisessa” viitekehyksessä. Lopettakaa hifistely, jengi haluaa nämä uuden ajan viagra-Turhapurot, joiden pää on täytetty kusella, jengi haluaa nämä läskipäät vonkaamassa ja huutamassa pillua.
Toinen tapa katsoa asiaa on myöntää, että ainakin Luokkakokous on eri tavalla tehty elokuva. Suomalainen elokuva kaipaa rohkeutta ja yllättäviä menestystarinoita, jotka kannustavat irtiottoihin.
Annanko periksi, jos sanon, että totuus lienee jossain siellä välillä. Sitä saa mitä tilaa, ja jatko-osahan on tekeillä.