Pandemian tarina
Albert Camus’n klassikkoteos Rutto on kokenut korona-aikana uuden tulemisen eri puolilla maailmaa.
Rutto riehuu Oranissa Algeriassa. Kaupunki eristetään, yhteys ulkomaailmaan katkeaa.
Tappava kulkutauti ilmestyy kuin tyhjästä, mutta tuomio on armoton. Rutto ja eristys tekevät kaupunkilaisista maanpakolaisia, vankeja omassa maassaan. Näin algerialais-ranskalainen Albert Camus kuvaa klassikkoromaanissaan Rutto.
”Kysymys oli todella juuri maanpakolaisuuden tunteesta, joka ilmeni alituisena tyhjyyden vaikutelmana, tiettynä tunnetilana, muistin polttamina pistoina, järjettömänä haluna palata menneeseen tai päinvastoin kiirehtiä ajan kulua.”
Kaupungissa julistetaan poikkeusaika ja karanteenit otetaan käyttöön. Sosiaalinen eristäytyminen saa väkivaltaisia muotoja: ihmisiä erotetaan läheisistään. Viranomaiset vitkuttelevat. Maskit loppuvat kesken. Epäluulo naapureita kohtaan kasvaa, sillä kuka tahansa voi tartuttaa tappavan taudin. Vastalääke viipyy viipymistään. Lääkärit ja hoitohenkilökunta alkavat uupua.
Ruton tapahtumat muistuttavat pelottavan paljon omaa elämäämme koronavuoden aikana. Kaiken, mitä tällä hetkellä näemme edessämme, Camus on kertonut vuonna 1947 ilmestyneessä romaanissaan.
Rutossa tauti pitää kaupunkia ja ihmisiä otteessaan keväästä talveen. Kesään osuu ennätysmäärä uhreja, lähes 700 viikossa. Kaupungin valtaa täydellinen lamaannus.
Suomessa koronatilanne heikentyi nopeasti maaliskuussa 2021. Ensimmäisen viikon aikana koronatapauksia todettiin eniten koko pandemian aikana.
Nyt hallituksessa pohditaan jo liikkumisrajoituksia. Luonnos sallisi välttämättömän liikkumisen lisäksi ulkoilun, mutta vain yhdessä asuvien tai yhden oman talouden ulkopuolisen kesken.
Myös Rutossa tilanne etenee hetki hetkeltä, kohtaus kohtaukselta, kohti lohdutonta lopun ajan tunnelmaa.
”Aluksi kaupunkilaiset mielellään arvailivat, kauanko heidän on oltava eristettynä; mutta arvailusta luovuttiin varsin pian julkisuudessa. Miksi? Pessimistisimmät olivat puhuneet puolesta vuodesta, tyhjentäneet etukäteen tulevien kuukausien katkeran kalkin, saaneet vaivaksi kerättyä kylliksi rohkeutta koettelemuksen kestämiseksi, jännittäneet voimansa äärimmilleen ulottaakseen sietokykynsä yli tuon pitkän päivien sarjan.
Mutta silloin oli sattumalta tavattu tuttu, sanomalehdessä lausuttu viittaus, mielessä häilähtävä pelko tai hetkellinen selvänäköisyys äkkiä synnyttänyt ajatuksen, että sairaus todennäköisesti kestäisi paljon kauemmin kuin kuusi kuukautta, ehkä vuoden, toistakin.”
Camus’n Rutto on yksi maailman luetuimpia romaaneja. Se on käännetty kaikille eurooppalaisille kielille, myös fääriksi, jota puhuu alle 70 000 färsaarelaista.
”Ruttoa voi lukea myös useilla Intian kielillä, kazakstaniksi tai amharaniksi”, tunnettu ranskalainen Camus-tutkija Jeanyves Guérin sanoo.
Guérin puhuu camusmaniasta.
Kukaan toinen ranskalainen kirjailija ei ole saavuttanut yhtä laajaa menestystä kaikilla mantereilla, hän sanoo.
Camus’n läpimurtoteos Sivullinen on käännetty 74 kielelle, Rutto 59:lle.
Korona-aikana Rutto on ollut myydyimpien romaanien joukossa Italiassa ja Ranskassa. Ranskassa Ruton myynti nelinkertaistui viime keväänä. Isossa-Britanniassa Penguin-kustantamo kertoi myyneensä Amazonin-varastonsa tyhjäksi Rutosta. Ruton myynti on kivunnut koronan myötä myös Japanissa, Kiinassa, Brasiliassa ja Iranissa.
Suomessa Otava otti Rutosta sattumalta ennen koronan alkua pienen uusintapainoksen, joka myytiin loppuun.
Sukupolvet seuraavat toisiaan, muodit muuttuvat, poliittiset virtaukset vaihtuvat, mutta Camus pysyy.
Camus käsittelee teoksissaan syvällisesti ja ajattomasti moraalikysymyksiä ja ihmisyyttä. Rutossa hän pohtii muun muassa pahuutta ja sitä, mitä yhteinen kärsimys saa aikaan yksilössä ja yhteisössä.
Myös muutamat muut pandemioista kertovat romaanit ovat myyneet korona-aikana hyvin. Kuten esimerkiksi Stephen Kingin Tukikohta (The Stand, 1978/1990), jonka aihe on tappava flunssaepidemia.
Tartuntataudin leviämistä kuvaavista moderneista klassikoista ei voi olla mainitsematta André Brinkin Ruttomuuria (1984) ja Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suomennos 1988). Näissä romaaneissa rutto kuvaa apartheidia, kolera tappavaa tautia sekä rakkautta ja intohimoa.
”Kuitenkin Rutto, jonka Brink ja García Márquez mainitsevat esikuvakseen, on säilynyt locus classicuksena, määrittävänä teoksena”, Robert Zaretsky totesi The Timesin kirjallisuusliitteessä keväällä 2020. Zaretsky on kirjoittanut useita kirjoja Camus’stä.
”Sodan syttyessä ihmiset sanovat: ”Tämä on liian järjetöntä kestääkseen pitempään.” Tietysti sota on järjetöntä, mutta se voi siitä huolimatta kestää pitkään. Järjettömyys on aina itsepintaista, tämä oivallettaisiin kyllä, ellei kukin ajattelisi vain itseään. Kaupunkilaiset olivat tässä suhteessa samanlaisia kuin muutkin; he ajattelivat vain itseään.”
Romaanissa elämä näyttäytyy absurdina. Tappava tauti paljastaa myös henkilöhahmojen luonteet ja ajatukset.
Keskushenkilö lääkäri Bernard Rieux taistelee etulinjassa ruttoa vastaan.
Camus-tutkija Jeanyves Guérin vertaa häntä Li Wenliangiin, kiinalaiseen lääkäriin, joka varoitti koronaviruksesta jo joulukuussa 2019 ja kuoli lopulta itse koronaan.
”Li Wenliang on camus’lainen hahmo.”
Tarrou on Rieux’n läheinen ystävä. Hän hyväksyy elämän mielettömyyden mutta kokee silti asiat syvästi. Hän kokoaa lääkintäjoukot auttaakseen kärsiviä. Lopulta hän sairastuu itse ruttoon.
Ranskalainen lehtimies Rambert on jäänyt Oraniin mottiin. Hän ei halua mitään muuta kuin palata nopeasti takaisin Pariisiin – rakastettunsa luokse.
Rambert hukuttaa yksinäisyyttään ja vankeuttaan viettämällä aikaa rautatieasemalla. Odotussaleissa hän sai kokea sitä ”vapauden tuntua, joka joskus viriää, kun hätä on äärimmillään”. Kaikkein vaikeinta hänen oli kestää matkailujulisteiden Pariisi-kuvia. ”Vanhojen katukivien ja veden maisema, Palais-Royalin kyyhkyset, Pohjoinen rautatieasema, Panthéonin autiot korttelit ja muutamat muut näkymät tuosta kaupungista, jota hän ei ollut tiennyt niin suuresti rakastavansa.”
Cottard on pikkurikollinen, joka hyötyy poikkeustilasta. Hänen suurin rikoksensa on kuitenkin itsekkyys ja se, että hän suhtautuu välinpitämättömästi muiden kärsimykseen.
Grand on vaatimaton virkamies, joka kirjoittaa yhtä ja samaa romaania.
Jesuiittapappi Paneloux julistaa, että rutto on rangaistus jumalattomalle yhteisölle.
Kun Paneloux näkee viattoman lapsen kuolevan ruttoon, hän tulee siihen tulokseen, ettei viattoman kärsimystä voi ymmärtää. Se on vain hyväksyttävä osana elämää.
Camus’n maailmassa yksi tapa kapinoida elämän absurdiutta vastaan on toimia.
Camus kirjoitti Ruttoa sodan aikana Pariisissa. Saksalaiset miehittävät kaupunkia vuosina 1940–1944.
Vuonna 1942 ilmestynyt Sivullinen nosti kirjailijan kerralla tunnetuksi. Algerialais-ranskalaisen Mersault’n tarina ja vieraantuneisuuden kuvaus upposivat kuin tikari sodanjälkeisten ihmisten tuntoihin.
Menestys avasi Camus’lle Pariisin älykkö- ja kirjallisuuspiirit. St. Germainilla olivat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Michel Gallimard.
Camus toimi sodan aikana aktiivisesti Ranskan vastarintaliikkeessä päätoimittamalla Combat-lehteä. Ruton vapaaehtoiset lääkintäjoukot voi rinnastaa vastarintaliikkeen toimintaan.
Ruttoa on pidetty vertauskuvana toiselle maailmansodalle ja totalitarismille.
Jeanyves Guérinin mukaan ei ole sattumaa, että teosta luetaan tällä hetkellä paljon Kiinassa ja Iranissa.
”On myös muita tyrannioita kuin natsismi, jota Camus ajatteli, kun hän kirjoitti Ruttoa.”
Ruton pahuutta voi pitää vertauskuvana Ranskan miehitykselle. Romaani päättyy ”vapautuksen yöhön” kuin symbolina Ranskan vapauttamisesta Natsi-Saksan vallasta.
”Tämä on se kohta, jossa Rutto on universaali”, Guérin sanoo.
”Romaani kehottaa vastarintaan kaikkia sortavia tyrannioita vastaan. Tämä tekee teoksesta merkittävän. Samalla tavalla koronavirus edustaa tietynlaista sortoa, mutta erilaista kuin diktatuuri.”
Ruton laajaa suosiota selittää se, että sitä voi tulkita lukuisin eri tavoin.
Yhdysvalloissa rutto on rinnastettu aidsiin, Kiinassa sarsiin, Iranissa poliittiseen islamiin.
Sodan jälkeisinä vuosina 1945–1950 Camus’n teosten suosio kasvoi nopeasti Saksassa, Italiassa ja Japanissa. Ne olivat kaikki vapautuneet diktatuurin alta.
1960-luvulla Camus löydettiin Francon ajan Espanjassa, Puolassa ja kommunistisessa Unkarissa.
Tänä päivänä camusmania valloittaa Kiinaa ja Irania.
”Kaikissa näissä tapauksissa Camus on ymmärretty demokratian ajatusten välittäjänä. 21. vuosikymmenen suuri kysymys on demokratian puolustaminen ja leviäminen. Tässä Camus on avainkirjailija.”
”He otaksuivat kaiken yhä olevan heille mahdollista, nimittäin että yleiset vitsaukset eivät olleet mahdollisia. He harjoittivat liiketoimiaan, suunnittelivat matkoja ja julistivat mielipiteitään. Hekö olisivat voineet ajatella ruttoa, joka tuhoaa tulevaisuuden, matkustelun, väittelyn? He luulivat olevansa vapaita, unohtivat, ettei yleisen vitsauksen kestäessä kukaan ole hetkeäkään vapaa.”
Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuuden professori Heta Pyrhönen sanoo, että usein klassikot aktivoituvat, kun niiden huomataan käsittelevän jotain sillä hetkellä ajankohtaista aihetta.
Esimerkiksi George Orwellin romaanin 1984 teki ajankohtaiseksi presidentti Donald Trump.
”Trump oli autoritaarinen johtaja, joka puhui omanlaistansa newspeakia, uuskieltä. Orwell kiinnitti huomiota siihen, miten autoritääriset liikkeet pyrkivät vaikuttamaan kielenkäyttöön ja sen suhteeseen todellisuuteen”, Pyrhönen sanoo.
Joskus klassikot aktivoituvat yhteiskunnallisen liikehdinnän ansiosta. Esimerkiksi feminismi ja postkolonialismi ovat mahdollistaneet uudenlaisia lukutapoja, jotka näyttävät klassikkotekstit uudessa valossa.
Ranskankielisen kirjallisuuden tutkija Anne Riippa löytää monta syytä siihen, miksi juuri Rutto on kokenut korona-aikana uuden tulemisen. Riippa on käsitellyt väitöskirjassaan Camus’n tuotantoa.
Kummallakin, rutolla ja koronaviruksella, on hänen mukaansa ”hyvää tekevä vaikutus”, koska ne pakottavat ajattelemaan muutakin kuin omaa etuaan.
Teoksen henkilöt yhdistävät lopulta voimansa. He nousevat kapinaan elämän absurdiutta vastaan. Kriisi pakottaa nousemaan oman itsekkyyden yläpuolelle.
”Rambert ymmärsi, että halusi jäädä Oraniin auttamaan muita. Hän tiedosti, että ei ole onnea olla yksikseen onnellinen, kun muut kärsivät.”
Riippa lähestyy Ruttoa ihmisyyden ja ihmisarvon puolustamisen teemojen kautta.
Hän sanoo, että Camus perää ihmisen moraalista velvollisuutta asettua niiden puolelle, joilla on yhteisössä ja yhteiskunnassa heikoin asema.
Tämä moraalinen velvollisuus korostuu korona-aikana. Riipan mukaan teos esittää meille tässä ajassa kysymyksen: mitä meistä ja ihmisyydestämme jää jäljelle, jos keskitymme vain itseemme emmekä huomaa muiden hätää?
Korona-ajalla on ollut myös yllättäviä seurauksia, Riippa sanoo. Esimerkiksi nuorten äärimmäinen väkivalta on ollut ilmiö, jonka edessä myös aikuiset ovat olleet voimattomia.
”Camus antaa lukijalle ymmärrystä siitä, että osallisuus ja yhteisöllisyys vaikuttaa meihin kaikin tavoin. Ei ole kyse vain yksittäisestä hyvästä teosta. Meidän käsissämme on myös se mahdollisuus, että hyvinvointi lisääntyisi.”
Riippa näkee korona-ajassamme esimerkkejä Camus’n ”hyvästä kapinasta”.
Kiusaamista ja kouluväkivaltaa vastustavat ryhmät leviävät Facebookissa. Luovien alojen työntekijät vaativat saada harjoittaa ammattiaan ja vetoavat sivistyksellisiin oikeuksiin, jotka ovat ihmisen perusoikeuksia demokratiassa.
”Paula Vesala teki aika rohkean teon, kun uskalsi kritisoida hallitusta taistellessaan oman ammattikuntansa puolesta. Se on esimerkki siitä, että ihmisillä on hätä, että muusikot ovat ajautuneet niin isoon kriisiin, että nyt on pakko tehdä rohkeita ulostuloja, jotta tämä tilanne muuttuisi.”
”Tämä on sitä vapautta, jota Camus’kin puolustaa. Vapautta on puolustaa asioita, joihin me uskomme. Camus’lle siitä seurasi se, että hän jäi yksin.”
”Kuumuus, hiljaisuus ja kaupunkilaisten sydäntä kalvava pelko sai kaiken tuntumaan tavallista merkitsevämmältä. Jokainen – monet ensimmäistä kertaa – tunnusteli herkästi vuodenajan vaihtumiselle ominaisia taivaan värejä ja maan tuoksuja.”
Rutto esittää ajankohtaisen kysymyksen: Mitä meistä jää jäljelle, jos keskitymme vain itseemme emmekä huomaa muiden hätää?
Pelkistetty kieli on yksi selitys sille, että Camus’n teokset ovat kestäneet aikaa ja puhuttelevat uusia sukupolvia.
Myös Ruton kieli on niin helppolukuista, että kuka tahansa voi lukea sitä. Se lumoaa.
Anne Riipan mielessä Camus’n kieli vertautuu selviytymistarinaan, jossa kaikki turha on jäänyt pois. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat, kyse on elämästä ja kuolemasta.
Camus’n oma elämä oli selviytymistarina.
Camus syntyi vuonna 1913 köyhiin oloihin Algeriassa. Hän oli sotaorpo. Hän menetti isänsä kaksivuotiaana. Isä oli maatyöläinen, äiti siivooja ja osittain kuuro. Kotona ei ollut kirjoja, eikä uskottu Jumalaan.
Kun Camus oli 17, hän sairastui tuberkuloosiin. Sotaorpona hänellä oli oikeus ilmaiseen terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan.
”Ilman niitä Camus ei olisi selvinnyt hengissä.”
Camus pääsi yliopistoon, koska oli lahjakas. Oma perhe oli luku- ja kirjoitustaidoton. Yliopistoura katkesi heikkoon terveyteen.
Camus’n elämätarina koskettaa Riippaa. Hän arvioi, että kirjailija halusi klassisella ja selkeällä kirjoitustyylillään tehdä oikeutta menneisyydelleen ja omille lähtökohdilleen.
”Kun taas Sartre oli porvarisperheen kasvatti ja Sorbonnen profesori, jonka teokset olivat kielellisesti ja sanastollisesti tosi paljon vaikeampia.”
Ystävykset Sartre ja Camus riitaantuivat 1950-luvulla. Camus kritisoi esseeteoksessaan Kapinoiva ihminen marksismia, ja Sartre hermostui.
Sartre ei erityisemmin pitänyt Rutosta. Siitä puuttui hänen mielestään aseistautunut toiminta.
”Camus näki silloin muodissa olleessa kommunismissa yhden totalitarismin muodon. Hän ajatteli, että kaikkea ideologiaa täytyy vastustaa, koska se estää häntä olemasta vapaa”, Riippa sanoo.
”Heidän erimielisyytensä syntyi kapinan ajatuksesta, jonka Camus erottaa vallankumouksesta. Sartre kannatti enemmän kommunistista vallankumousta, Camus vapauttavaa ja demokraattista kapinaa”, Jeanyves Guérin vertaa.
Välirikosta seurasi se, että Camus jäi Pariisin kirjallisuuspiirin kuplan ulkopuolelle ja ajautui pysyvästi erilleen muista.
Romaanin lopussa kertojan henkilöys paljastuu. Hän on tohtori Rieux, johon Camus itsekin samaistui. Teos nousee kronikoivan kertojaäänen ansiosta yhden henkilön subjektiivisen kertomuksen sijaan kollektiiviseksi tarinaksi.
”Ainoa, mikä oli ehkä muuttumassa, oli Rieux itse”, Camus kirjoittaa.
Vastalääke alkaa vaikuttaa. Kuolinluvut laskevat. Uupumus ja välinpitämättömyys painavat kaikkia, myös Rieux’tä.
Lääkäri joutuu arvioimaan uudestaan omaa työtään. Hänen normaali eläytymiskykynsä on tiessään. Silti hän oli saanut kokea epidemian aikana ystävyyttä ja yhteenkuuluvuutta mutta myös menettänyt läheisiä.
”Vaikka tehtävä ei toteutuisi ihanteellisessa muodossa, ihmisen tehtävä on jatkaa taistelua. Se on ihmisyyttä myös”, Anne Riippa sanoo.
”Tietynlaisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole.”
Ruton alkulehden sitaatti on Daniel Defoen romaanista Ruttovuosi (1722), joka on myös löydetty korona-aikana uudelleen. Camus käytti Defoeta Ruton yhtenä lähteenä.
Defoe tunnetaan parhaiten Robinson Crusoe -romaanistaan (1719). Sitä on pidetty maailman ensimmäisenä bestsellerinä.
Ikään kuin Defoe yrittäisi sanoa, että jokainen vapauden menetys on omanlainen, jokainen kärsimys erilainen, jokainen todellisuus moninainen. Elämä säilyttää mysteerinsä. Niin myös Camus’n Rutto.
Klassikko ei koskaan tyhjene sanomisestaan, kirjailija Italo Calvinokin on todennut. Se löytää lukijansa aina uudelleen.
Camus joutui auto-onnettomuuteen 4. tammikuuta 1960. Auto ajoi suoralla tieosuudella puuhun, lähellä Pariisia.
Ratin takana istui ystävä Michel Gallimard.
Camus kuoli välittömästi.
Onnettomuuspaikalta löytyi hänen laukkunsa. Sen sisällä oli viimeistelemätön käsikirjoitus fiktiivisestä omaelämäkerrasta Ensimmäinen ihminen. Romaanin viimeiset sanat olivat ”kuolla kapinoimatta”.
Auto-onnettomuus oli camus’mäisen absurdi. Kustantaja tuli vahingossa tappaneeksi tuottavimman kirjailijansa.
Vuonna 1957 saamansa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeen Camus’n kirjoittaminen oli takkuillut. Hänellä oli henkilökohtaisia ongelmia.
Vuonna 1959 Camus sai taas otteen kirjoittamisesta. Se alkoi sujua.
Sitten hän kuoli.
”Taivas kaartui kaupungin yllä kylmänä ja kirkkaana, ja kukkuloiden vaiheilla tuikahteli tähtiä kuin piikiviä. Yö oli miltei samanlainen kuin silloin, kun Tarrou ja hän olivat kiivenneet tuolle samalle kattoterassille unohtaakseen hetkeksi ruton. Meren kohina kalliota vasten oli nyt kuitenkin äänekkäämpää. Ilma oli liikkumattoman kevyttä, syksyisen tuulenhengen tuoma suolainen tuoksu oli poissa. Aaltojen kohinaan liittyi kaupungista kantautuvia ääniä samoin kuin silloin, mutta ne olivat nyt vapauden, eivät kapinan.”
Sitaatit Albert Camus’n teoksesta Rutto. Jukka Mannerkorven uusi tarkistettu suomennos ilmestyi Otavan kustantamana 1995. Suomen Kuvalehti on osa Otava-konsernia.