Sarkastinen matka

Kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen elokuvien maailmassa jotain on aina pahasti vinksallaan. Läpimurto oli vuoden 2009 Kynodontas eli Dogtooth (Ylellä Kulmahammas), jossa isä sulkee perheensä taloon päästämättä lapsia pihaa pidemmälle. Vuoden 2015 The Lobsterista alkaen ohjaaja on työskennellyt englanniksi.

Varhaistuotannon parissa ei ole ollut selvää, missä menevät näsäviisaan nihilismin ja pelkän erikoisuuden tavoittelun rajat. 1700-luvulle sijoittuva hovifarssi The Favourite (2019) pääsi ihmisten hullunkurisuuden tarkastelussa jo hallitumpaan nasevuuteen. Poor Things voitti Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan ja on nyt Oppenheimerin ja Barbien rinnalla Oscar-ennakkosuosikki.

Miljöö on kuin viktoriaanisen ajan Britannia, ja kirurgi Godwin Baxter (Willem Dafoe) näyttää arpineen Frankensteinin hirviöltä. Baxter on itse eräänlainen tohtori Frankenstein. Häntä kutsutaan lempinimellä God, jumala. Hänen lemmikkinsä ovat parsittuja eläinten yhdistelmiä, kuten puoliksi ranskanbulldoggi ja puoliksi hanhi.

Baxter tekee kirurgisia kokeita tieteen nimissä, mutta omasta uteliaisuudestaan. Suurin koe on Bella (Emma Stone), vainaja, jonka tohtori herättää henkiin.

Pitkään elokuva on mustavalkoinen. Bella on avuton olento, joka ei hallitse kehoaan tai kieltään. Isähahmo Baxterin kanssa hän pääsee askartelemaan suorittamalla ruumiinavauksia.

Totuus käy ilmi katsojalle: Bellalla on raskaana itsemurhan tehneen naisen keho ja tämän oman syntymättömän lapsen aivot. Godwinin kiltti apulainen (Ramy Youssef) voisi olla puoliso vajavaiselle naiselle.

Kun Bella herää seksuaalisesti, elokuva saa värit.

Bella karkaa dandy-hyypiön (Mark Ruffalo) matkaan Lissaboniin. Alati himokas Bella on elostelijan unelmien täyttymys, mutta naisella ei ole vähäisintäkään kiinnostusta jäädä omistushaluisen miehen yksityiskäyttöön.

Alasdair Grayn romaaniin perustuva Poor Things seuraa Bellaa eri maissa ja piireissä. Miehet koettavat taivuttaa hänet eri rooleihin, tyttäreksi, sänkypalvelijaksi ja sataprosenttiseksi käyttöomaisuudeksi.

Matka on sarkastinen Voltairen Candiden hengessä. Perusvitsi on se, ettei Bella ymmärrä, miksi seksuaalisuudessa on tabuja ja miksi itsemääräämisoikeus ei ole itsestäänselvyys. Puhdasta Bellaa ei voi murtaa, vaikka miehet yrittävät.

Steampunk-tyyppinen fantasiamaailma on ainutlaatuinen ja ehyt. Ennen kaikkea se luo faabelin turvaa: sankaritar päätyy jopa bordelliin töihin ja oppii kapitalismista sekä sosialismista teoriassa sekä käytännössä. Rohkeus käsitellä runsaita ideoita ilman oikeaoppisen uusmoralismin lastia tuntuu raikkaalta. Seksuaalinen tekopyhyys ja hierarkiat eivät tietenkään eroa 2020-luvun todellisuudesta, vaikka ollaan groteskissa sadussa.

Identiteetin kasvu ei rajoitu patriarkaalisuuden haastamiseen panemalla. Stone on ilmiömäinen. Tahditon todenpuhuminen ja häpeilemätön halukkuus ylittävät farssin rajat. Bellan rooliin kuuluvaa fyysistä komediaa ei odoteta draamaosaajiksi nostetuilta Hollywood-tähdiltä, ja Stone suoriutuu upeasti.

Uransa parhaimpiin lukeutuvia rooleja tekevät myös mustalla huumorilla taitavasti pelaavat Dafoe ja Ruffalo. Rainer Werner Fassbinderin jengiin kuuluneella Hanna Schygullalla on painava rooli leskirouvana. Kathryn Hunterin tyypittelemää bordelliemäntää on mahdoton unohtaa.

Lanthimos on ehkä edelleen kyyninen tarkkailija ja ylilyönneillä viihdyttävä showmies, mutta materiaali ja näyttelijät ovat ylivertaisia. Vaikka Poor Thingsiä pitäisi vähän itsetarkoituksellisen bisarrina, sen päättyessä tuntee nähneensä jotain valkokankaan rajoja suurempaa. 

Yorgos Lanthimos: Poor Things. Elokuva­teattereissa 12.1. ★★★★★