Vanajan naisvangit tuovat teatterin lavalle Punahilkan

Ensimmäisissä harjoituksissa osa naisista ei rohjennut avata suutaan.

Teatteriesitystä varten naisvangit joutuivat laittamaan peliin omat tunteensa. Kuva Kaisa Rautaheimo.

Ohjaaja Hannele Martikaisen sanat mietityttävät. Hän oli sanonut ystävättärelleen käyvänsä katsomassa häntä mieluummin vankilassa kuin viemässä kukkia tämän haudalle.

Martikainen työstää näytelmää Punahilkka-sadun pohjalta Vanajan avovankilassa tuomiotaan istuvien naisten kanssa.

“Paljon on tavallisia naisia, joilla on äkkiä joku osa aivoista pimennyt, ja he ovat tappaneet miehensä. He ovat usein hakattuja naisia, jotka ovat eläneet sairaalloisissa ihmissuhteissa”, vankilan johtaja Kaisa Tammi-Moilanen toteaa.

Hän uskoo, että teatteriesityksen tekeminen auttaa naisia itsenäistymään.

“Naisille vankila on pohjakosketus. Siksi vankilan on tarjottava mahdollisuuksia vaihtaa suuntaa”, johtaja perustelee teatteriprojektia.

“Ainakaan vankila ei saisi olla se paikka, joka estää omilla jaloilla seisomaan oppimisen”, hän lisää.

Naisvangit eroavat miehistä siinä, että he eivät tule vankilaan pikkurikoksista, vaan yleensä vakavista väkivallanteoista.
Ensikertalaiset miesvangit ovat yleensä nuoria, mutta naiset ovat keskimäärin 40-50-vuotiaita.

Suljetuissa vankiloissa naisvankeja pidetään johtaja Tammi-Moilasen kokemuksen mukaan usein “hankalina”.

“Syynä on, että vankilassakin naiset kantavat huolta lähipiiristään. Heikossakin hapessa nainen yrittää kannatella lapsiaan. Miesvangit saattavat jopa levennellä lusimisella, he tulevat “istumaan kakun”, ja palaavat sen jälkeen rötöstentielle. Naiset uusivat vain harvoin rikostaan Naisille vankila on aina valtava häpeä. Rankka paikka suhteessa omiin lapsiin, vanhempiin”, Tammi-Moilanen jatkaa.

Vaikka vangit voisivat lähteä avovankilasta milloin tahansa omille teilleen, Vanajan naistenyksikössä luvattomia poistumisia on ollut enimmillään kolme vuodessa, usein ei ainoatakaan.

“Avovankilaan valitaan tolkullista väkeä, eivät nämä naiset uhkaa yhteiskunnan turvallisuutta”, johtaja toteaa.

Vanajan naisten avovankila tekee yhteistyötä myös Helsingissä toimivan Naisten kartanon kanssa. Päihdetyökurssit ja Naisten itsetuntotyöpajat ovat olleet suosittuja vankien keskuudessa.

“Ei tämä silti mikään meditaatiokeskus ole, mutta naiserityiselle näkökulmalle on tilaus vankeinhoidossa”, Tammi-Moilanen toteaa.

Hannele Martikaisen on työstänyt teatteriestiyksen yhdessä naisvankien kanssa.

“Vankilassa suurin osa tunteista on padottuja. Vangeilta ei ensimmäisenä kysytä miltä tuntuu, mutta tätä esitystä tehdessä naiset ovat joutuneet panemaan peliin myös omat tunteensa”, Martikainen toteaa.

Ensimmäisissä harjoituksissa osa naisista ei rohjennut avata suutaan, mutta itseluottamus on palannut vähitellen. Näytelmä esitetän Hämeenlinnan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kolme kertaa. Ensimmäiset kaksi esitystä on vangeille ja heidän omaisilleen. Kolmas esitys on avoin.

Lue aiheesta lisää SK:sta 20/2009 (ilm. 15.5.).