Karkuteillä kaiken aikaa
Underground-legenda Lydia Lunch on kapinoinut melkein 50 vuotta.
3
MIN
Lydia Lunch karkasi 16-vuotiaana kotikaupungistaan Rochesterista New Yorkiin. Siellä hän päätyi saman tien legendaariselle Max’s Kansas City -klubille, jossa soitti rankan minimalistisen elektron legenda Suicide-bändi.
”Lähdin New York Dollsin levyjen innoittamana, mutta muuten punk oli minusta liian kaupallista”, Lunch sanoo.
”Suiciden keikalla oli ehkä kymmenen ihmistä, mutta tajusin heti, että se oli sitä, minkä takia olin tullut kaupunkiin. Alan Vegasta ja Martin Revistä tuli ensimmäiset ystäväni siellä.”
Lunchista (s. 1959) tuli no waveksi kutsutun musiikkisuuntauksen keskeinen tekijä. Kyseessä oli oikeastaan liike kaikkia suuntauksia vastaan.
Lunch ottaa kunnian ulkopuolisuutta korostavan termin keksimisestä mutta myöntää, ettei tiedä tarkkaan, mitä se tarkoittaa.
No wave repi vaikutteita vähän kaikesta kokeellisesta taiteesta: punkista, konkreettisesta musiikista, dadasta, fluxuksesta ja niin edelleen. Siihen yhdistetään muun muassa postpunkbändi Swans, vaihtoehtoyhtye Sonic Youth ja Lunchin bändi Teenage Jesus and the Jerks.
Lunchin mukaan no wavessa oli samoja asenteita kuin punkissa, mutta musiikillisesti lajeilla ei ollut paljoa yhteistä.
”Se oli hyvin kapinallista musiikkia, ei yleisöystävällistä eikä välttämättä edes musiikkia. Minä teen sitä vieläkin, surrealismia, dadaa. Olen aina kapinoinut jopa omia tekemisiäni vastaan.”
Räkäinen nauru rytmittää Lunchin puhetta taajaan. Hän antaa puhelinhaastattelun New Yorkista, johon on muuttanut takaisin. Matkan varrella hän on asunut ympäri Amerikkaa ja Eurooppaa.
Lunch on ollut aina marginaalissa, undergroundia. Hänestä ja hänen tekemisistään on kuullut paljon useampi kuin altistunut suoraan hänen taiteellisille tuotoksilleen. Vaikutusta on kertynyt enemmän kuin omaisuutta.
”Oli pakko lähteä sinne, missä voin tehdä, mitä haluan tehdä”, Lunch sanoo.
”Olen vieläkin karkuteillä. Olen asunut kaverien nurkissa tai lähtenyt paikkaan, jossa en tunne ketään, koska joskus se helpottaa. Olen muuttanut halvan elämän tai hienon arkkitehtuurin perässä.”
Kun Lunch löysi 1970-luvun puolivälin New Yorkista heimonsa ja henkisen maisemansa, kaupunki ei ollut kovin valoisa paikka.
New York tuntui horjuvan vararikon partaalla. Rikollisuus ja rasismi rehottivat, ja taustalla vaikuttivat Vietnamin sota ja poliittinen paranoia.
Lunch sanoo, että silloin oli luonnollista protestoida.
”Mikään ei ole muuttunut”, hän uskoo.
”Maailmassa on yhä hulluutta ja sotaa, mutta minä olen yksi harvoja, jotka jatkavat protestointia. Siitä on tullut pakkomielle, koska Yhdysvallat on yksi pahimmista. Se käy sotaa myös omia kansalaisiaan vastaan.”
Lunch rinnastaa köyhien, vankien ja siirtolaisten alistetun aseman orjuuden perintöön.
Kuuluisat vapauden ja tasa-arvon ihanteet hän kuittaa paskapuheiksi. Lunch sanoo olevansa humanisti ja kaikkien paitsi rikkaiden puolella.
”Te olette Suomessa onnekkaita, vaikka teillä on vaarallinen naapuri. Maanne on paljon tasa-arvoisempi kuin Yhdysvallat.”
Lunch tunnetaan etenkin muusikkona, ja hän laskee tehneensä 400 omaa laulua. Mutta Lunch painottaa, että hänelle teksti on ollut aina tärkein. Osa levyistä on spoken wordia. Julkaisut sisältävät myös kirjoja.
”Taiteeni on hyvin käsitteellistä”, Lunch sanoo. ”Valitsen levyilleni muusikot aina tekstin mukaan. Kiertueille voi tulla ihan eri tyyppejä. Nyt teen lähinnä improvisoitua spoken wordia. Siitä syntyy aina jotain uutta, ja siksi se on kiinnostavaa. Pitää olla hetkessä kiinni.”
Lunch tulee Suomeen Verbal Burlesque -keikoille. Häntä säestävät rumpali Sam Ospovat ja basisti Tim Dahl. Yleisöystävällistä rockkonserttia tuskin on luvassa. Jännää voi olla.
Lydia Lunch Verbal Burlesque. 19.5. Tampereen Telakka, 20.5. Helsingin Hietsun paviljonki, 22.5. Porin Validi Karkia -klubi.