Tuttu ja tuntematon
Kolme Suomen Kuvalehden toimittajaa näki Kansallisteatterin Tuntemattoman ensi-illassa. Tässä heidän arvionsa.
Etteikö sota kosketa?
Kun on nähnyt Väinö Linnan-Kristian Smedsin teoksen Tuntemattoman sotilas, ymmärtää jo toimittajanakin, miksi Smeds kieltäytyi ennakkohaastatteluista. Sanat eivät olisi riittäneet kuvaamaan sitä elämystä, jonka Smedsin onnistui tarjota yhdessä hurjan näyttelijäjoukon kanssa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.
En muista milloin olisin tempautunut mukaan samalla tavalla esitykseen. Tai tuntenut teatteriesityksen jälkeen olevani yhtä aikaa yhtä täysi kuin tyhjäkin. Valvonut yötä ja miettinyt, kävellyt horteessa keskellä päivää ja yrittänyt tajuta.
Mitä Smeds teki minulle?
Tarjosi mielipuolisia, esteettisesti vaikuttavia kuvia ja sisältöjä, jotka synnyttivät siinä hetkessä ja pitkään esityksen jälkeenkin mielessäni uusia tulkintoja. Esitys ei tapahtunut vain lavalla vaan myös katsojan tajunnassa. Se nosti kipeitäkin kuvia menneisyydestä, mutta myös lähihetkestä. Mummin piirongin päällä ollut kuva sodassa kuolleesta puolisostaan, Dubrovka-teatterin verilöyly Moskovassa, viimeksi Jokelan surmat, luodinreiät lasissa. Television ilta toisensa jälkeen tarjoamat sotakuvat, jotka eivät kosketa enää ketään.
Eivät kosketa ketään. Siksikö näytelmän hurja loppu?
Smeds teki mitä lupasi: sai Suomen keskustelemaan. Toivottavasti myös muista esityksen nostattamista kysymyksistä kuin vain näytelmän lopusta, jossa presidenttikin tuhotaan.
Toivottavasti myös Smeds avaa suunsa – nyt kun työ on tehty.
Riitta Kylänpää
Tuntematon loppu
Olin varautunut eilen illalla ehdottomasti niin, että jos Tuntematon sotilas on huono, tylsä, tympeä, törkeä, lähden Kansallisteatterista väliajalla. Ei kannata kuluttaa lyhyttä elämäänsä typeryyteen. Mutta en lähtenytkään.
Uuden sukupolven Tuntematon ei ollutkaan tuntematon, vaan uusi tulkinta miehen äärimmäisestä tilanteesta kuoleman edessä. Väinö Linnan tyypit olivat tunnistettavissa, mutta kuitenkin erilaisia, tämän ajan miehiä. Näin vanhan teoksen hahmoista on tullut arkkityyppejä, ihmisyyden ja miehisyyden inkarnaatioita, jotka pulpahtavat esiin aina uudelleen eri aikakausina, mutta kuitenkin jotenkin samanlaisina. Pelkistyneimpänä Antti Rokka, suomalaisen individualismin mannekiini, joka hoitaa asialliset hommat, mutta ei suostu tuumaakaan pomputettavaksi. Kaikki muutkin hahmot ovat suorastaan huikeita, loistavia tähtiä. Ja siitä huolimatta nämä tähdet loistavat myös yhdessä.
Tuntematon tulee uudella tavalla tutuksi, iholle, suoraan kohti. Näytelmä irtoaa teatterista ja syöksyy suoraan sisuksiin. Yleisö pakotetaan laulamaan työväenlaulua – tai oikeastaan räppäämään. Ja niin myös tapahtuu. Kansallisen Tuntematon on valojen, kameratyön ja ohjauksen yhdistelmä, joka nostaa teatterin tekemisen uudelle tasolle. Tällaista kokonaiselämystä ei ole ennen nähty.
Näytelmä olisi tämän sukupolven mestariteos ilman sen surkeaa loppua. Kieltämättä Jokelan tragedia ja esimerkiksi Suomen Kuvalehden kansi luodinreikineen (16.11.) on liian hyvin muistissa. Kun nämä samat luodinreiät ilmestyvät vuorotellen nykyajan suomalaisten silmää tekevien eteen ja heidät hävitetään, en tiedä itkeäkö vai nauraa.
Tällainen klisee – meidän aikamme kaavamainen muka-rohkea rinnastus – pilaa loistavan näytelmän: ”Me uskallamme olla terroristejakin!” Tosi hienoa, kiitos vaan. Näytelmän täytyy tietysti pysäyttää, panna ajattelemaan, julistaakin. Juuri kun on todella innostunut, katsonut kyynelsilmin, eläytynyt, joutuu täydellisen typeryyden uhriksi. Jos se oli tarkoitus, siinä onnistuttiin erinomaisesti. Jumalan teatterin tempaus Oulussa kaksi vuosikymmentä sitten on nyt siirretty abstraktille tasolle. Tästä jää puhdas paskan maku, vaikka vaatteet eivät likaannu.
Yleisö mietti pitkään näytelmän loputtua, miten reagoida. Väki jakautui kahtia. Varmasti suurin osa taputti näyttelijöiden loistosuoritukselle, lavastukselle, valoille, kameratyölle, ohjaukselle. Mutta kaikki eivät nousseet seisomaan – kuten Helsingin Sanomienarvostelija hurmiossaan väitti. Monet jäivät istumaan – taputtamaan sieltä. Niin minäkin. En kunnioita sitä sanomaa, johon Tuntematon haluttiin päättää. Linnansa lukenut tietää kyllä melkein vaistonvaraisesti, missä kulkee raja.
Loppu oli tuntematon. Se oli lisuke, rättättää pleikkariloppu, typerä nettiversio, kahdeksanvuotiaan huumoria – ja samalla lapsellisuudessaan pelottavakin, kun ihan oikeassa maailmassa tosiaan tehdään järjettömiä terrori-iskuja. Niitä ei kannata markkinoida muka kulttuurina.
Pahan edessä en nouse seisomaan enkä polvistu.
Tapani Ruokanen
Uudenlaiset taistelut
Kansallisteatterissa sotilaat, jotka suomalaiset ovat tunteneet hyvin yli 50 vuotta, taistelevat ohjaaja Kristian Smedsin komennossa nyt uudenlaisissa taisteluissa, joiden keskellä reaaliaikaisesti elämme ja jolla raatokapatalismin vastaisella sodalla ei vielä ole nimeä. Jo kuukautta ennen ensi-iltaa ohjaaja oli asettunut voimakkaasti puolustuskannelle ilmoittamalle, että he määrittelevät taiteen, ottakaa tai jättäkää. Aivan vähän olisi voinut vaikka jättääkin.
Risto Lindstedt
Kuva Antti Ahonen
Aiheesta lisää
Pääjohtaja Nevala: ”Esitys ei kaipaa tällaista loiskiehuntaa”
Presidenti Halonen: ”Lopun suhteen olisin ollut optimistisempi”
Tuntematon nähtäneen myös televisiossa
Muita arvioita
Uusi Tuntematon – klassikko arvoisessaan käytössä (Uusi Suomi)
Energia virtaa ja veri kohisee Tuntemattoman sotilaan suonissa (Turun Sanomat)