Posthumanismia Rovaniemellä

Johanna Laitilan (s. 1986) kaksi ensimmäistä romaania Lilium regale (Gummerus 2019) ja Synty (Otava 2020) ovat kielellisesti unohtumattomia, omalakisia taideteoksia. Siksi kai sellaista odotin myös Laitilan seuraavasta romaanista, mutta Kanin hetkellä on edellisten rinnalla yllätyksetön kielikokemus. Kiinnostavimmalta näkökohdalta tuntuu sen sijaan ajankohtaisten, tulevaisuuteen liittyvien kysymysten käsittely.

Kanin hetkellä sijoittuu lähitulevaisuuden Rovaniemelle. Kaupunki on muuttunut. Jätkänkynttilä- ja rautatiesillat on pitänyt rakentaa uudestaan, kun vedenpinta on noussut. Tulva-aikaan kaupunki muistuttaa saaristoa.

Päähenkilö Alia on varttunut esperantoa puhuvassa yhteisössä, mutta romaanin nykyhetkessä hän, hänen kasvinkumppaninsa Mirta ja kasvattajaisänsä Mirio asuvat kukin omillaan Rovaniemellä. Heidän elämäntilanteidensa kautta Laitila herättelee ajattelemaan perheen käsitettä, ihmissuhteiden merkitystä ja jopa ihmisyyden rajoja.

Kun Mirio hyppää sillalta jokeen ilmeisesti itsemurha-aikeissa, Alia sortuu onnistuneen tauon jälkeen ryyppäämään. Alialle selviää, että Mirio on pitkään asunut Bertha-nimisen droidin kanssa. Droidi on ihmisnukke, robotti, joka oppii matkimaan ilmeitä, eleitä ja käyttäytymistä. Yhdessä he ovat hoitaneet kaneja, jotka Mirion sairaala-aikana jäävät suureksi osaksi Alian vastuulle.

Alia on luovuttanut kohtunsa siskolleen, jonka raskaudet tuntuvat Aliassa fyysisinä oireina. Aliassa on kaksi minää: alkoholin vaikutuksen alaisena hän on kuin eri ihminen eikä muista tekojaan. Kumpi on aidompi? Onko mitään aitoa minää edes olemassa? Entä mikä on muistista pyyhkiytyneiden tapahtumien rooli minuudessa? Alian paras ystävä Nuria taas paljastaa aivoistaan jotain, joka saa Alian miettimään ihmisen ja koneen rajoja.

Ihmisen suhteiden kysymykset eivät rajoitu Laitilan romaanissa vain toisiin ihmisin ja robotteihin, sillä tärkeä asema on myös Mirion lemmikkikaneilla ja saareen hoitolaan pelastetuilla entisillä tuotantoeläimillä. Pakko myöntää, että vasta tätä arviota kirjoittaessani huomasin, miten monisyinen suhteiden verkosto romaanissa rakentuu erilaisten eliöiden ja olioiden kesken.

Romaanissa vuorovaikutussuhteiden tai toimijoiden olemusten kysymyksiä ei syvemmin analysoida eivätkä henkilöt keskustele mainituista aiheista, vaan tulkintojen tekeminen jää lukijalle. Kanin hetkellä näyttää, ehdottaa, kuvittelee tulevaa. Asetelma on tasapainoinen. Henkilöt ovat koko ajan liikkeessä ja dialogia on paljon. Myöskään ilmastonmuutokseen ei suoraan oteta kantaa. Vedenpinta on noussut ja sillä selvä; ajatelkaa itse loput.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen. Silti sitä voi sanoa myös aikalaiskuvaukseksi: näin, tai tarkemmin ottaen esimerkiksi tällä tavalla, ymmärrämme mahdollista tulevaisuuttamme juuri nyt.

Jos Laitilan kahdessa ensimmäisessä romaanissa onkin klassikkoainesta, Kanin hetkellä on enemmän tästä ajasta kumpuava ajankohtaisromaani. Ihmisyyden pohdiskelu on kuitenkin ikiaikainen kysymys, jonka Laitila tarjoilee ajankohtaisella tavalla. Laitilan romaanissa on posthumanismin ohella kyse myös transhumanismista, jolla tarkoitetaan yhä viritetympiä yksilöitä, joiden toiminta ei ole kiinni ruumiista.

Laitila petti kieli-tyyli-nautiskelijan odotukset, mutta onnistui iloisesti yllättämään ajatusten herättelijänä ja monisyisen kysymysvyyhdin luojana. 

Johanna Laitila, Kanin hetkellä, 309 s. Otava, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2024. Parnasson voit tilata täältä