Kahdeksan periaatetta esseistiikasta

1. Lajista

Kukapa ei olisi kuullut, että essee tulee ranskan kielen sanasta essayer, joka tarkoittaa yrittämistä. Onko essee nähtävä yritelmänä, tai koelmana, kuten sitä ennen vanhaan kutsuttiin?

Minulle ajatus esseen yritelmäluonteisuudesta tarkoittaa kirjallisuudenlajia, jossa päämäärän tavoittelu on olennaisempaa kuin sen saavuttaminen. Parhaassa tapauksessa päämäärä menettää matkan varrella merkityksensä ja jäljelle jää vain tärkein eli kirjoitus.

Onko esseistin onnistuttava yrityksessään? Ja mitä onnistuminen tarkoittaa?

Epäonnistunut essee on yhtä helppo tunnistaa kuin mikä tahansa huono teksti. Se ei vakuuta tyylillään, ajattelullaan, havainnoillaan, sen lukeminen tuntuu ajan haaskaukselta. Maailma olisi parempi paikka, jos sitä ei olisi koskaan kirjoitettu.

Onnistuneen esseen tunnistaminen on monimutkaisempaa. Riittääkö se, että teksti voittaa lukijan puolelleen? Vai onko tekstin täytettävä yleisemmät lajityypilliset ihanteet? Onko sellaisia edes olemassa?

Entä beckettmäinen fail better -ajatus? Voisiko onnistuneen esseen tunnuspiirre olla, että sillä on malttia ja viisautta olla onnistumatta millään yksiselitteisellä tavalla, jäädä kaihertamaan lukijan mieltä?

Minulle essee edustaa ennen kaikkea vapaata kirjoittamista ja ajattelua. Michael Hamburgerin sanoin: essee on peli, joka luo itse omat sääntönsä.

Ranskankielinen kantasana essayer antaa mahdollisuuden ymmärtää essee muunakin kuin yritelmänä. Se tulee latinankielisestä sanasta exagium, joka tarkoittaa vaakaa.

Vaakaa käytetään punnitsemiseen, ja punnitseminen liittyy asioiden painoarvon ja merkittävyyden arvioimiseen. Useimmissa itselleni tärkeissä esseissä vaa’alle asettamisen ulottuvuus on läsnä. Esseen voi nähdä kulttuurisena mittausvälineenä, jonka merkitys ja tarkoitus on pikemminkin sen käyttämisessä kuin siinä, kuinka luotettavia tuloksia se antaa. Tulokset ovat harvoin yksiselitteisiä, koska esseen luonteeseen kuuluu, että se puhuu monista asioista yhtä aikaa.

2. Aiheista

En valitse esseideni aiheita, ne valitsevat minut. Tai nyt hieman liioittelen. Olen tehnyt lehtiesseitä tilaustöinä, mutta pidän niitä poikkeuksina, jotka vahvistavat säännön.

Minulla esseiden kirjoittamista edeltää sisäisen porinan vaihe. Jokin asia askarruttaa niin itsepintaisesti, että palaan tämän tästä miettimään sitä. Usein en ole täysin selvillä, mistä mielenkiintoni kumpuaa, ja juuri tämä selittämättömyys lisää aiheen kiehtovuutta.

Kun tajuan, että mieltä askarruttava asia ei jätä minua rauhaan, alan valmistautua esseen kirjoittamiseen. Ei ole muuta tapaa päästä eroon aiheista, jotka takertuvat, eivätkä päästä irti.

Olen joskus yrittänyt pakottaa itseäni tekemään esseen aiheesta, joka ei tunnu pakottavalta, mutta josta haluaisin syystä tai toisesta kirjoittaa. Hahmottelin pitkään esseitä Joy Divisionista, isänmaallisuudesta, kesämökkeilystä ja koirista. Nämä aiheet eivät tulleet uniin eivätkä estäneet vapaa-ajan viettoa.

Ne eivät olleet pakottavia aiheita. Siksi saatoin hylätä ne kevein mielin.

3. Valmistautumisesta

Esseen tekeminen on minulle vähintään yhtä paljon kirjoittamiseen valmistautumista kuin kirjoittamista. Osa valmistautumisesta liittyy aiheen tutkimiseen, osa näkökulman valintaan. Molempiin kuluu aikaa, mutta oikopolkuja ei ole, koska en osaa heittäytyä kylmiltäni näppäimistön ääreen paahtamaan tekstiä.

Tärkein työvälineeni on Moleskinen mustakantinen muistikirja. Se kulkee mukanani, missä milloin liikunkin. Pidän kynällä kirjoittamisesta, koska käsin tekeminen aktivoi aivoalueita monipuolisesti ja samalla saan fyysisen tuntuman tekstiin.

Hätätilanteessa voin naputella tai sanella pikahuomioita puhelimella, mutta olen vankkumatta sitä mieltä, että ainoa oikea muistiinpano on kynällä kirjoitettu. Se tallentaa alkuperäiset ajatukset ja havainnot täsmällisimmin ja luotettavimmin.

Kun tekeillä olevaa esseetä varten on kertynyt tarpeeksi merkintöjä, siirryn varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olen tehnyt romaanieni ensimmäisiä versioita kynällä, mutta esseet kirjoitan heti alusta suoraan koneelle. Toki valmistautumisvaiheessa muistikirjassani on usein pitkiä fragmentteja, jotka jäljennän varsinaiseen esseeseen sellaisenaan.

Minulle on tärkeää aloittaa esseen kirjoittaminen ennen kuin tiedän täsmällisesti, mitä aion tai haluan aiheesta sanoa. Hajanaisten muistiinpanojen pohjalta toimiminen mahdollistaa sen, että ajatus liikkuu vapaasti vielä kirjoittamisen aikana.

4. Tavoitteista

Vaikka essee on minulle tapa tutkia asioita, jotka vaivaavat ja askarruttavat mieltäni, en kirjoita esseitä siksi, että saisin varmoja ja yksiselitteisiä vastauksia.

Pikemminkin on huolestuttavaa, jos tekstiin pesiytyy ehdottomia väitteitä maailmasta ja maailman tilasta. Totuuksien julistajan kannattaa kirjoittaa mieluummin pamfletti kuin essee.

Esseisti askartelee pikemminkin kysymyksillä kuin vastauksilla. Itselleni on olennaisempaa ottaa kirjoittamalla selvää, miten ajattelen kuin mitä ajattelen. Vapaana kirjoittamisen ja ajattelun lajina essee tavoittelee pikemminkin ymmärrystä kuin tietoa tai varmuutta. Hannah Arendtia muunnellen lainatakseni, essee on ajattelua ilman tukipuita.

5. Toteutuksesta

Minulle essee on kynällä ajattelemista, ja kynä saa olla vilkas ja eloisa. Ei haittaa, vaikka se välillä johdattelisi harhapoluille. Hyvä esseisti uskaltaa eksyä aiheestaan, hänelle suorin reitti ei ole kiinnostavin reitti.

Pidän yllätetyksi tulemisesta sekä kirjailijana että lukijana. On palkitsevaa oivaltaa itsestään tai maailmasta jotakin sellaista, mitä ei ole ennen tullut ajatelleeksi.

Jos esseisti toteuttaa lukkoon lyötyä sisältösuunnitelmaa, hän eliminoi yllätetyksi tulemisen mahdollisuuden itseltään ja todennäköisesti myös lukijaltaan. Insinöörimäisellä tarkkuudella rakennetusta esseestä voi tulla sujuva ja hallittu, mutta harvoin siitä tulee älyllisesti tai kirjallisesti kiinnostava.

Esseisti on ajatusten flanööri, ihminen, jonka kutsumuksena on ihmetellä lukemaansa ja kokemaansa. Tämän ihmettelyn pitää välittyä hänen tekstistään.

Poliittiset aktivistit ovat yleensä huonoja esseistejä, koska he tietävät varmasti, mitä haluavat sanoa. He ovat päässeet ajattelussaan maaliin, ja ovat valmiit lopettamaan ajattelun tarpeettomaksi käyneenä.

6. Tyylistä

Minua viehättää esseistiikassa vapaus kirjoittaa ilman ennalta omaksuttuja kerronnan kaavoja tai muodon ja sommittelun ihanteita. Eräs esseen ratkaiseva testi on se, voidaanko se tiivistää parafraasiksi ilman että tekstistä häviää mitään olennaista. Jos voidaan, kyseinen essee ei ole lajityyppinsä ansiokas edustaja.

Vaikka essee operoi ajatuksilla, se ei ole informaation välitystä. Se ei myöskään ole tarinankerrontaa, vaikka se sisältäisi vetäviä anekdootteja.

Miten essee sitten tekee vaikutuksen lukijaan, jos keinoina eivät voi olla vetävä tarina tai kiinnostava informaatio?

Esseistin vaikutusvoima perustuu tyyliin. Eli siihen, miten esseisti rakentaa virkkeensä ja millaisia oivallusten ja assosiaatioiden ketjuja virkkeet keskenään muodostavat. Jos esseistiltä puuttuu tyylin ja lauseen taju, häneltä puuttuu kaikki, hän on miekkailija ilman miekkaa.

Monenlaiset tyylilajit ovat esseistille mahdollisia: hän voi kirjoittaa lyyrisesti tai rosoisesti, vihjailevasti tai suorasanaisesti, hienovireisesti tai suurpiirteisesti. Itse en ole puleeratun tekstin ystävä. Minun silmissäni täydellisyyttä hipovasti kirjoitettu essee on hengetön essee. Siitä puuttuu vaaran tuntu, riskielementti.

Se, että esseisti on tarkka tyylistään, ei tarkoita, että hänen pitäisi hinkata tekstinsä viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Päinvastoin, esseen sopii olla luonnosmainen ja aukkoinen, koska silloin siihen jää kätkettyä verkostoa, yllättäviä sisään- ja uloskäyntejä.

7. Esseeminästä

Michel de Montaignelle, esseistiikan edelläkävijälle, ei mikään inhimillinen ollut vierasta. Hänen tekstinsä sulkevat sisäänsä inhimillisen elämän koko kirjon, mutta lopulta hänen ajattelussaan kaikki kiertyy hänen itsensä ympärille.

”Kukaan ei ole koskaan käsitellyt aihetta, jonka hän hallitsee ja ymmärtää paremmin kuin minä valitsemani aiheen; omalla alallani olen maailman oppinein mies”, Montaigne kirjoitti.

En ole varma, mitä ajattelen hänen sanoistaan. Olen julkaissut viisi esseekokoelmaa ja kirjoittanut liudan erilaisia lehtiesseitä, mutta esseeminä pysyy minulle arvoituksellisena hahmona.

Kun kirjoitin ensimmäistä esseekokoelmaani Kuka nauttii eniten, havahduin miettimään tekstin puhujaa. Selvästikään se ei ollut yksi yhteen minä itse. Se tuli sanoneeksi asioita, joita en olisi keksinyt päästää suustani arkisessa kanssakäymisessä.

Tarkkaan ottaen esseisti ei ilmaise itseään, vaikka kirjoittaisi kuinka henkilökohtaisella otteella. Hän ilmaisee aina esseeminäänsä, loismaista sivupersoonaansa, joka käyttää ravintonaan isäntänsä ajatuksia ja muistoja. Asiat vääntyvät uudenlaisiin asentoihin, kun ne muuttuvat tekstiksi, ja tämä vääntyminen on seurausta siitä, että arkiminä vaihtuu esseeminäksi.

Esseistillä voi olla useita sivupersoonia, ja niillä kaikilla omanlaisensa ääni. Hyvä esseisti antaa niille vapauden toteuttaa oikkujaan sen sijaan että pakottaisi ne toteuttamaan esseistin omia oikkuja.

Esseeminän voi toki myös häivyttää taustalle. Uusimmassa esseekokoelmassani Ihmisen näköinen kirjoitan monissa teksteissä pikemminkin yleisempää ajatuksenvirtaa kuin esseeminän puhetta.

Valitsin tällaisen lähestymistavan, koska Ihmisen näköinen liikkuu ajankohtaisissa poliittisissa ja yhteiskunnallisissa teemoissa, ja tekstini yrittävät toisten kirjoittajien tekstien kanssa keskustelemalla hahmottaa vallitsevan aikalaishulluuden ulottuvuuksia.

Toisin sanoen: esseeminä on mahdollinen mutta ei välttämätön kerronnan väline.

8. Lopetuksesta

Ranskalaiset puhuvat ilmiöstä nimeltä l’esprit d’escalier. Se tarkoittaa vasta portaikossa poistuessa iskevää hoksnokkaa, täydellistä vastausta, jonka olisi pitänyt juolahtaa mieleen illanvieton väittelyissä.

Esseistin kannattaa kuunnella portaikon henkeä, koska se yleensä lausuu viisauksia, jotka on suotavaa saada tekstiin mukaan ennen viimeisen pisteen lyömistä.

Kun saan esseen valmiiksi, annan sen hautua päiviä tai viikkoja, joskus kauemminkin. Odotan ja kuulostelen, olisiko portaikon hengellä sanottavaa. Joskus on, joskus ei. Se on oikukas olento.

Samalla toki tiedostan sen, että yksikään teksti ei tule luonnollisella tavalla valmiiksi. Aina jää täydennettävää ja parannettavaa. Jos ei jäisi, esseiden kirjoittamista tuskin kannattaisi jatkaa. 

Tommi Melender on vantaalainen kirjailija ja toimittaja.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 4/2024. Parnasson voit tilata täältä.