Eriarvoisuus­ ei ole ­luonnonlaki

Taloustieteen rocktähdeksi kutsutun Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (suom. 2014) oli mukavaa vastapainoa hyväosaisten muodikkaalle sijoituspuheelle. Se osoitti pääoman kasautuvan ja tuloerojen kasvavan jopa de­mokratiaa uhkaavalla tavalla.

Järkäleessään Pääoma ja ideo­logia (Capital et idéologie, 2019) Piketty paneutuu eriarvoisuuden historiaan. Päälähteenä on World Inequality Database, tietokanta tulo- ja varallisuuserojen kehityksestä eri maissa.

Piketty suomii etenkin kotimaataan Ranskaa mutta paneutuu muiden muassa Britannian, Ruotsin ja Yhdysvaltain taloushistorian vaiheisiin.

Taulukot ja graafit tukevat seikkaperäistä analyysiä. Historian kehityskulkuja havainnollistetaan myös kaunokirjallisin esimerkein, joskin ylimalkaisesti. Suomennos on selkeä, mitä nyt vuoden 1066 normannivalloitus on kääntynyt Norman­dian maihinnousuksi.

Eriarvoisuus ei ole ”markkinoiden luonnonlaki”, Piketty opettaa, vaan se perustuu aina ideologiaan. Jokainen yhteiskunta ancien régimestä siirtomaayhteiskuntiin ja moderneihin valtioihin on perustellut tulo- ja varallisuuseroja eri argumentein.

Esimerkiksi brittiläinen byrokratia loi Intiaan jäykkää kastijakoa, joka ennen siirtomaa-aikaa oli huomattavasti joustavampi. Ongelmaa on vuodesta 1947 korjattu kiintiöpolitiikalla, joka on lisännyt huono-osaisten ryhmien sosiaalista liikkuvuutta.

Eriarvoisuus ei ole luonnollista, joten se ei ole väistämätöntä. 1900-luvulla kapitalistisissa maissa koettiin lyhyt kausi, jonka aikana sosiaaliset erot tasoittuivat, etenkin jyrkän veroprogression ansiosta.

1980-luvulta alkaen progressiota on taas useissa maissa loivennettu, minkä seurauksena vauraus on alkanut keskittyä ja sosioekonomiset erot kasvaa jyrkästi. Piketty pitää rakennemuutosta huolestuttavana.

Hyperkapitalismissa eriarvoisuutta perustellaan yksilön kyvykkyydellä, vaikka teknomiljardöörien menestyksen taustalla on julkisia koulutus- ja tutkimusinvestointeja.

Talous­tieteilijän tyyli on aiheeseen sopivan kuivaa ja paikoin pisteliästä: ”Lehtikirjoittelua ja poliitikkojen puheita seuratessa tuntuu toisinaan kuin Bill Gates, Jeff Bezos ja Mark Zuckerberg olisivat yksinään keksineet tietokoneet, kirjat ja ystävyyden, joten heidän kuuluukin rikastua rajattomasti, eikä maailman rahvas koskaan voi kiittää heitä riittämiin kaikista heidän hyvistä teoistaan.”

Pääoma ja ideologia on turhankin runsas. Rakenne on raskas, toisteinen.

Teoksen lukeminen innostaa silti, sillä Piketty ehdottaa talous­historian pohjalta moninaisia ratkaisuja nykykapitalismista irrottautumiseen.

Niihin kuuluu koulutukseen investoiminen varsinkin huono-osaisilla alueilla sekä edellisessäkin teoksessa väläytelty progressiivinen omaisuusvero. Se vaatisi kansainvälistä yhteistyötä varallisuustietojen avoimuuden edistämiseksi ja veronkierron estämiseksi. Digiaikana tämän pitäisi olla mahdollista, edes Euroopan unionin sisällä.

Ehdotuksista villein on 60:tä prosenttia keskimääräisestä omaisuudesta vastaava kansalaisperintö, joka maksettaisiin verotuotoista kaikille 25-vuotiaille aikuisille. Seurauksien pohdinta jää yksipuoliseksi, mikä tuskin vakuuttaa oikeistoänkyröitä.

Niille, jotka vastustavat uudelleenjakoa kommunismiin vetoamalla, Piketty vastaa, että eriarvoisuuden väheneminen toi mukanaan vuosina 1950–1980 ”kaikkien aikojen voimakkaimman talouskasvun ajan”.

Piketty ei vastusta yksityisomistusta mutta muistuttaa vaurauden olevan pohjimmiltaan yhteistä – se syntyy sosiaalisesta työnjaosta ja ihmiskunnalle aikojen kuluessa karttuneesta osaamispääomasta. ”Yksikään yksittäinen henkilö ei voi niitä omistaa.” 

Thomas Piketty: Pääoma ja ideologia. Suom. Saana Rusi, Maarit Tillman-Leino. 877 sivua. Into, 2024.