Normista ­toiseen

Järjen hedelmät päättää Saara Turusen trilogian.

teatteri
Teksti
Oskari Onninen

Saara Turusen uudess­a näytelmässä Järjen hedelmät kohtaavat muoto ja sisältö: neuroottisen tarkasti viimeistelt­y näytelmä takertuu monest­a eri kulmasta itsekontrollin n­ormiin.

Herkeämätön hallinnantunne on tuttua Turusen Q-teatterissa esitetyn ”huonetrilogian” kahdesta edellisestä osasta, Tavallisuuden aaveesta (2016) ja Medusan huoneesta (2019), jotka Järjen hedelmien tavoin oli kirjoitettu Turusen autofiktiivisten romaanien ideoiden päälle.

Turusen näytelmien muot­o ja estetiikka tuovat mieleen ruotsalaisohjaaja Roy A­nderssonin. Molempien taide rakentuu näen­näisen juonettomista asetelmallisten kohtausten kokoelmista. Kohtauksen aluksi henkilö usein alustaa tapahtumia puhumalla suoraan yleisölle. Andersson tekee elo­kuvia, mutta jaksot ovat usein liikkumattoman kameran yhtenäisiä otoksia – siis teatterimaisia.

Ero on siinä, että Andersson luottaa katsojaan ja uskaltaa tarpeen tullen olla kohtuuton, Turunen ei.

Turusen näytelmien tuote­lupaus on, että kaikki asiat selitetään. Tuttuus on tärkeä työkalu. Näyttelijöillä on kaksi vaihdetta: mystinen hiippailu sekä mykkäkoominen Mr. Bean -tyyli, jonka erityisesti Ylermi Rajamaa taitaa hienosti.

Käsiohjelmassa käydään hiki­pinkomaisella epävarmuudell­a läpi näytelmän nimen John Steinbeck -viite, kohtausten v­älissä nähtävät asetelmamaalaukset sekä danse macabren konsepti. Taustoittavassa esseessä Turunen ”miettii” paljon. Nykyisen ”valtarakenteista” kiinnostuneen taidepuheen hengessä kysymysten esittäminen riittää. Vastata ei tarvitse.

Tekee mieli puhua naisasia­näytelmästä asian retroimmassa merkityksessä, mutta Turusen käsikirjoitus on pikemmin toteava kuin kriittinen. Kohtaukset ovat kuin lista naista alistavista itsekontrollin muodoista. Painavin on tietenkin velvollisuus lisääntyä.

Avauskohtauksessa Mozart soi, ja Katja Küttnerin esittämä hahmo jää tuolileikissä yksin kädessään tšehovilainen munakello. Ennen pitkää se väistämättä pirisee.

Trilogian lavastaja Milja Aho on jälleen tehnyt lavasta ilotonta epätilaa, joka yrittää virastojen ja seurakuntatalojen perisuomalaiseen tapaan olla tekemättä itsestään numeroa. Samalla nostalgialla pelaa Roos­a Marttiinin haalea puvustus, joka vie mielen 1990-luvun suomalaiseen sketsi­viihteeseen. 1990-luvulta haisevat myös näytelmän huomiot: porno saa miehet haluamaan seksiltä kohtuuttomuuksia, naisen pitäisi olla laiha ja laittautuminen maksaa rahaa. Uskottavan ritvamaisella hahmollaan esitystä kannatteleva Pirkko Hämäläinen luettelee, miten tolkuttoman kalliiksi vanhojen tanssit tulevat tytöille.

Tuntuu konservatiiviselt­a tehdä näistä neurooseista nimen­omaan naiskysymyksiä, mutta jo edellisessä Medusan huoneessa Turunen erikoistui vulgääreihin sukupuolistereotyyppeihin.

Toisaalta porvarilliseksi syytetystä suomalaisesta teatteri­yleisöstä on yhä ilmeisen hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi tai toisin päin. Ensi-iltaeliitistäkin irtosi eniten naurua porno­videota imitoineessa koh­tauk­sessa, jossa Anss­i Niemen povi­pommihahmo masturboi ja Kylie soi.

Järjen hedelmät on siitä harvinainen naisasianäytelmä, ettei emansipaation mahdollisuutta ole. Aina, kun pitäisi vapautua, Hämäläisen esittämä naamiohahmo – olkoon sitten järki tai yliminä – jäädyttää tilanteen. Nainen on normien uhri ja sellaisena pysyy.

Katja Küttnerin munakellonainen kertoo loppumonologissaan uskoneensa järkeen ja jättäneensä siksi lapsen hankki­matta. Sittemmin päätös on alkanut kaduttaa.

Steinbeckiä mukaileva moraliteetti on se, että järjen kamppailu vauva­normia vastaan olikin kamppailua ihmisluontoa vastaan.

Sanomassa on jotain raikkaan nihilististä mutta suhteellisuudentajuista. Kun yhdestä normista pääsee irti, huomaa olevansa toise­n kahlitsema. Turh­a koettaa pyris­tellä. 

Saara Turunen: Järjen hedelmät. Q-teatterissa (Tunturi­katu 16, Helsinki) 16.12. asti.