Normista toiseen
Järjen hedelmät päättää Saara Turusen trilogian.
Saara Turusen uudessa näytelmässä Järjen hedelmät kohtaavat muoto ja sisältö: neuroottisen tarkasti viimeistelty näytelmä takertuu monesta eri kulmasta itsekontrollin normiin.
Herkeämätön hallinnantunne on tuttua Turusen Q-teatterissa esitetyn ”huonetrilogian” kahdesta edellisestä osasta, Tavallisuuden aaveesta (2016) ja Medusan huoneesta (2019), jotka Järjen hedelmien tavoin oli kirjoitettu Turusen autofiktiivisten romaanien ideoiden päälle.
Turusen näytelmien muoto ja estetiikka tuovat mieleen ruotsalaisohjaaja Roy Anderssonin. Molempien taide rakentuu näennäisen juonettomista asetelmallisten kohtausten kokoelmista. Kohtauksen aluksi henkilö usein alustaa tapahtumia puhumalla suoraan yleisölle. Andersson tekee elokuvia, mutta jaksot ovat usein liikkumattoman kameran yhtenäisiä otoksia – siis teatterimaisia.
Ero on siinä, että Andersson luottaa katsojaan ja uskaltaa tarpeen tullen olla kohtuuton, Turunen ei.
Turusen näytelmien tuotelupaus on, että kaikki asiat selitetään. Tuttuus on tärkeä työkalu. Näyttelijöillä on kaksi vaihdetta: mystinen hiippailu sekä mykkäkoominen Mr. Bean -tyyli, jonka erityisesti Ylermi Rajamaa taitaa hienosti.
Käsiohjelmassa käydään hikipinkomaisella epävarmuudella läpi näytelmän nimen John Steinbeck -viite, kohtausten välissä nähtävät asetelmamaalaukset sekä danse macabren konsepti. Taustoittavassa esseessä Turunen ”miettii” paljon. Nykyisen ”valtarakenteista” kiinnostuneen taidepuheen hengessä kysymysten esittäminen riittää. Vastata ei tarvitse.
Tekee mieli puhua naisasianäytelmästä asian retroimmassa merkityksessä, mutta Turusen käsikirjoitus on pikemmin toteava kuin kriittinen. Kohtaukset ovat kuin lista naista alistavista itsekontrollin muodoista. Painavin on tietenkin velvollisuus lisääntyä.
Avauskohtauksessa Mozart soi, ja Katja Küttnerin esittämä hahmo jää tuolileikissä yksin kädessään tšehovilainen munakello. Ennen pitkää se väistämättä pirisee.
Trilogian lavastaja Milja Aho on jälleen tehnyt lavasta ilotonta epätilaa, joka yrittää virastojen ja seurakuntatalojen perisuomalaiseen tapaan olla tekemättä itsestään numeroa. Samalla nostalgialla pelaa Roosa Marttiinin haalea puvustus, joka vie mielen 1990-luvun suomalaiseen sketsiviihteeseen. 1990-luvulta haisevat myös näytelmän huomiot: porno saa miehet haluamaan seksiltä kohtuuttomuuksia, naisen pitäisi olla laiha ja laittautuminen maksaa rahaa. Uskottavan ritvamaisella hahmollaan esitystä kannatteleva Pirkko Hämäläinen luettelee, miten tolkuttoman kalliiksi vanhojen tanssit tulevat tytöille.
Tuntuu konservatiiviselta tehdä näistä neurooseista nimenomaan naiskysymyksiä, mutta jo edellisessä Medusan huoneessa Turunen erikoistui vulgääreihin sukupuolistereotyyppeihin.
Toisaalta porvarilliseksi syytetystä suomalaisesta teatteriyleisöstä on yhä ilmeisen hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi tai toisin päin. Ensi-iltaeliitistäkin irtosi eniten naurua pornovideota imitoineessa kohtauksessa, jossa Anssi Niemen povipommihahmo masturboi ja Kylie soi.
Järjen hedelmät on siitä harvinainen naisasianäytelmä, ettei emansipaation mahdollisuutta ole. Aina, kun pitäisi vapautua, Hämäläisen esittämä naamiohahmo – olkoon sitten järki tai yliminä – jäädyttää tilanteen. Nainen on normien uhri ja sellaisena pysyy.
Katja Küttnerin munakellonainen kertoo loppumonologissaan uskoneensa järkeen ja jättäneensä siksi lapsen hankkimatta. Sittemmin päätös on alkanut kaduttaa.
Steinbeckiä mukaileva moraliteetti on se, että järjen kamppailu vauvanormia vastaan olikin kamppailua ihmisluontoa vastaan.
Sanomassa on jotain raikkaan nihilististä mutta suhteellisuudentajuista. Kun yhdestä normista pääsee irti, huomaa olevansa toisen kahlitsema. Turha koettaa pyristellä.
Saara Turunen: Järjen hedelmät. Q-teatterissa (Tunturikatu 16, Helsinki) 16.12. asti.