Taru Mäkelän ohjaama Varasto-elokuva: Täsmällisiä ylilyöntejä

elokuvat
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Varasto
Tuleva pariskunta; varastomies Rousku (Kari-Pekka Toivonen) ja maalikaupan myyjätär Karita (Minttu Mustakallio). Kuva Jani Häkli.

Arto Salmisen (1959-2005) humanismi ei ole salonkikelpoista, mutta se on sitäkin todempaa. Salmisen Suomessa keskiluokka ei ollut kunnollinen. Huumori on mustaa ja ihmiset ronskeja, toiset vain pahempia opportunisteja kuin toiset. Varasto-romaanin pohjalta kirjailija muokkasi ainoan näytelmänsä, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005.

Ensimmäistä Salmisen tekstin valkokangasversiota ei ole yritettykään avata juuri näyttämösovitusta elokuvallisemmaksi. Käsikirjoittaja Veli-Pekka Hännisen ja ohjaaja Taru Mäkelän haaste on ollut hävyttömän tekstin rytmittäminen draaman kaareen. He ovat onnistuneet. Teatraalisuus ja ylinäytteleminen eivät tässä tyylilajissa haittaa. Elokuva maistuu ja kuulostaa Salmiselta. Loppuratkaisu, jolla vähän irtisanoudutaan pessimismistä, ei tunnu anteeksipyytelevältä.

Kari-Pekka Toivonen näyttelee maalikaupan varaston sarkastista Rouskua, jolla on seksisuhde työtoveriinsa Karitaan (Minttu Mustakallio) ja sivubisneksenä tavaran kauppaaminen kassan ohi varsinaiselle valeproletaarille, saneerausyrittäjä Jylhäkorvelle (Vesa Vierikko). Rousku kiusaa hyväuskoista Ranista (Aku Hirviniemi) ja koettaa salata kavalluksensa Porschella ajavalta pomoltaan Katajalta (Esko Salminen). Karita kiristää Rouskusta itselleen aviomiehen. Se ei ole suurempaa rikollisuutta kuin Rouskun huijaus ja se, että Kataja pitää heitä työorjina.

Salminen kuvasi maailmaa, jossa herrat ovat pyyhkineet yhteiskuntasopimuksella takapuolensa, alistetut ottavat mallia kiusaajistaan ja onnellisia ovat ne, jotka eivät edes ymmärrä olevansa tyhmiä. Varasto on särmikäs moraliteetti. Hyvin hauska, sen lisäksi.

****

Ensi-illassa 30. joulukuuta.