Tapani Kinnunen kirjoitti romaanin punkkareiden Joensuusta
Villeista runokeikoistaan tunnetun "Turun Bukowskin" henkilöhahmoista 99,9 prosenttia on totta.
Villit runokeikat ovat tuoneet Tapani Kinnuselle maineen Turun Charles Bukowskina, mitään häpeämättömänä renttukirjailijana. Lavalla vaimon sukkahousut päässä karjuva alfauros on kuitenkin vain osa totuutta.
”Keitän aamulla perheelle puurot. Vaimo lähtee töihin ja tyttäret kouluun. Sitten istun koneen ääreen ja alan kirjoittaa”, Kinnunen kertoo arjestaan.
Paras työaika on aamiaisen ja lounaan välillä. Illalla on vietävä lapsia harrastuksiin, ja portugalia opiskelevalla vaimollakin on omat kiireensä.
”Illallakin saattaa tosin syntyä runoraakileita”, kirjoittaja toteaa.
Kinnunen viettää kirjoitusvapaata kirjastovirkailijan työstä. Apuraha turvaa elannon ensi kevääseen saakka. Ensimmäinen tavoite on saavutettu: esikoisproosateos on ilmestynyt.
Noustiin kellareista -romaani kuvaa punkin saapumista Joensuuhun. Kirjailija varttui itse siellä. Sivuilla vilahtaa Ismo Alangon kaltaisia kuuluisuuksia – Alanko kävi samaa koulua kuin Kinnunen pari vuotta ylemmällä luokalla.
”Hänen musiikillinen erityislahjakkuutensa oli jo hyvin varhain selvä. Alanko soitti aina selloa koulun juhlissa, toisaalta hän fanitti Alice Cooperia. Hieno kundi.”
Kasvukertomus kronikoi paitsi rockin murrosta, myös kartoittaa uteliaan pojan itsensä etsimistä.
”Olin kesän 1979 Brightonissa kielikurssilla. Suomessa oli sen jälkeen pakko perustaa bändi, vaikken osannut soittaa mitään. Kaikki muutkin perustivat bändejä ja valtasivat taloja. Se oli vahvaa yhteistoiminnan aikaa.”
Nuoriso jakautui musiikkimaun mukaan punkkareihin ja diinareihin, ja välillä otettiin kovasti yhteen.
”Olin itse pikkutakkipunkkari, ja minulla oli pitkä tukka. Parhaat kaverini olivat punkkareita. Toisaalta asuin Joensuun Rantakylässä ja tunsin kaikki rajuimmat diinarit. Ehkä siksi en saanut kovin usein kaupungilla lättyyn.”
Montako prosenttia kirjan päähenkilössä Topiaksessa, joka perustaa bändin, kirjoittaa lehtiin ja rustaa runoja, on Kinnusta itseään?
”Aika paljon. En ole mitannut alkometrillä”, Kinnunen virnistää lavaminäänsä väläyttäen.
Kirjasta välittyy henkilökohtaisuus. Läheiset ovat mukana niin runoissa kuin romaanissa.
”Olen aina käyttänyt oikeita henkilöitä. Eivät ne välttämättä ihan yksi yhteen ole, mutta semmoiset 99,9 prosenttia on totta kuitenkin”.
Harva on pahoittanut mielensä.
”Olen huomannut, että eniten pahastuvat ne, jotka eivät pääse mukaan tekstiin”, Kinnunen sanoo.
Noustiin kellareista -romaanille tuntuu olevan tilausta. 1970- ja 1980-lukujen taitteen punkkarit, diinarit ja hämyt ovat sittemmin varttuneet vankkaan keski-ikään, jolloin nuoruutta saatetaan peilata uudesta näkökulmasta ja suhteessa omiin jälkeläisiin.
Sukupolvikertomusten jatkumossa Kinnunen sijoittaakin teoksensa näkökulmaltaan ”jonnekin Sieppari ruispellossa ja Kellopeli appelsiinin väliin – ehkä myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on samassa hyllyssä”.
”Halusin kirjoittaa tämän tarinan lukijalle rennolla ranteella. En piitannut kaikista kieliopin hienouksista tai kertomuksen rakenteesta.”
Asenneilmasto on Kinnusen mielestä muuttunut avoimemmaksi kirjan kuvaaman ajanjakson 1979–1985 jälkeen.
”1979 oli käänteentekevä vuosi. Viimeiset aidot punklevyt tehtiin Suomessa silloin. Siitä alkoi eri tyylien hillitön yhdistäminen. Nuoret ja varttuneempi väki pääsivät eroon lokeroimisesta. Rock ei enää ollut pelkkää nuorisomusiikkia.”
Romaanin sosiologinen ulottuvuus kiehtoo edelleen. Kinnunen haluaakin jatkaa kertomusten työstämistä. Paljon riippuu kuitenkin terveydestä – vakavan tulehdussairauden hoito edellyttää useita leikkauksia vuoden sisällä.
”Runoilua eivät sairaalareissutkaan estä. Kirjoitan niitä niin kauan kuin elän.”
Edes maineen kääntöpuoli ei hillitse tykitystä.
”Öiset puhelut tuntemattomilta tosin joskus häiritsevät. Sillä tavalla ehkä olen saanut kärsiä maineestani Turun Bukona. Ehkä nyt romaanin myötä minusta tulee Hannunniitun Hemingway”, Kinnunen vitsailee kaupunginosasta, jossa asuu perheineen.