Mainettaan parempi Suomi

Arvio on julkaistu alun perin Kanava-lehden numerossa 4/2025. 

Tampereen yliopiston professori Juho Saari tiivistää toimittamansa kirjan artikkelien keskeisen sanoman johdannossa: ”Suomi on ollut yksi maailman parhaista maista lähes millä tahansa mittarilla arvioituna 2020-luvun alussa. Vertailevasti erilaisilla yhdistelmäindikaattoreilla tarkasteltuna se nousee maailman valtioiden eturiviin kerta toisensa jälkeen. [–] Suomen kanssa vertailussa kilpailevat lähinnä muut Pohjoismaat.”

Tiivistyksellä on vankka tutkimuksellinen kate. Kirjan todistusaineisto perustuu kattaviin tilastollisiin aineistoihin vuosilta 2000–2023, mutta aikajanaa ulotetaan myös paljon kauemmas, jos aineistot vain antavat myöten.

Mikä menestystä selittää? Saaren mukaan selitystä ei löydy korkeasta kansantuotteesta, iloisesta kansanluonteesta, maltillisesta alkoholinkulutuksesta, korkealaatuisesta ruuasta, korkeatasoisesta kulttuuriperinnöstä, hyvistä laulu- tai pelitaidoista tai miellyttävästä ilmastosta, vaan varsinkin toisen maailmansodan jälkeen vähitellen kehittyneestä markkinatalouden ja hyvinvointivaltion yhteen kytkevän Suomen mallin tuottamista instituutioista ja arjen rakenteista.

Tämä hybridi on tuottanut ne arjen vaurauden moniulotteiset elementit, jotka ruokkivat toisiaan: keskinäisen luottamuksen, turvallisuuden, toimivat sosiaaliset suhteet, yksinäisyyden vähäisyyden, suhteellisen pienet statuserot sekä vähäisen keskimääräisen niukkuuden.

Heti perään Saari haluaa torjua ilmeisen kritiikin: ”Sosiaalisen edistyksen korostaminen ei tarkoita tutkijoiden, poliitikkojen tai median silmien sulkemista ongelmilta ja epäkohdilta, aktiivista vaikenemista esimerkiksi haavoittuvissa asemissa olevien ryhmien hädästä ja kärsimyksistä [–] tai lähitulevaisuuteen liittyvien uhkakuvien ja pelkojen unohtamista.” Kyse on pitkän aikavälin keskimääräisestä kehityksestä.

Suomen kehitystä kuvataan kirjassa todella monipuolisesti. Siinä on 21 lukua, joista alun kaksi ja lopun kaksi ovat Saaren käsialaa ja muut eri alojen eksperttien tekemiä. Lukujen otsikot pelkistävät ydinuutiset. Luottamus on vahvistunut. Turvallisuus on kohentunut. Naisten asema on vahvistunut. Useimpien elinikä pidentyy. Ympäristö on puhdistunut. Kansantalous on kehittynyt kohtuullisen hyvin. Työmarkkinat joustavat ja sopeutuvat. Hyvinvointivaltio sopeutuu murrokseen. EU on luonut sosiaalista turvaa. Listan aluksi käydään läpi Suomelle eniten kansainvälistä mainetta tuottaneen onnellisuus- tai elämään tyytyväisyys -indeksin historiaa ja rakennetta. Tässä indeksissä Suomi on ollut ykkösenä seitsemän vuotta peräkkäin 2018–2023.

Häkellyttävintä analyyseissä on, että myönteinen kehitys on jatkunut koko 2000-luvun, huolimatta finanssikriisistä 2009–2010 ja sen jälkeisestä matalasta talouskasvusta, poliittisesta kuohunnasta ja sekä vasemmalle ja oikealle kallellaan olevien hallitusten että laajapohjaisten sateenkaarihallitusten aikana.

Kaikkien näiden hyvien uutisten lukemisen jälkeen lukijalle tulee hiukan epäuskoinen olo – varsinkin, kun Saari täräyttää heti kirjan aluksi euforisen pelkistyksen: ”Maailman maista Suomi on siten ollut lähimpänä maan päällistä taivasta.”

Miksi kirja tuntuu epäuskottavalta? Saarella on tähän pätevän tuntuinen selitys. Päivittäisen mediajulkisuuden täyttävät monenlaiset ongelmat, uhkakuvat ja tulevaisuuden pelot. Ne kiinnostavat ihmisiä. Tutkijat keskittyvät niihin, media hehkuttaa niiden pohjalta henkilökohtaisia ja sosiaalisia uhkakuvia ja sosiaalinen media monenkertaistaa tämän kaiken. Siksi ongelmien, uhkakuvien ja vaarojen vyöry tuntuu koko ajan käyvän päälle, samalla kun pitkän ajan trendit jäävät taustalle.

Kirjassa ei nosteta esiin, että vuosituhantinen evoluutio on ehkä ihmismielen rakentanut näin. Tärkeintä on aina ollut ongelmien, vaarojen ja uhkakuvien havaitseminen ja niihin varautuminen. Kun menee hyvin, se kuuluu asiaan eikä siitä ihmeemmin revitä uutisia.

Kirjasta tulee mieleen ruotsalaisen tutkijan Hans Roslingin Faktojen maailma. Pitkillä tilastollisilla analyyseilla Rosling osoitti, kuinka kaikkinainen edistys on maailman mitassa viime vuosikymmeninä vallannut alaa lähes kaikilla tasoilla ja lähes kaikissa maailman maissa. Kirja silloin tuntui aivan yhtä epäuskottavalta kuin Saaren toimittama kirja nyt. Tästä tuntuu syntyvän pysyvä paradoksi: emme osaa suhteuttaa päivittäisen uutisvirran luomaa kuvaa pitkän aikavälin kehitykseen. Metsä ei näy puilta.

Kirjan loppuluvussa Saari toteaa, että Suomen yhteiskuntapolitiikan tavoitteissa tapahtuu harvoin niin suuri muutos kuin vuoden 2023 vaalien jälkeen suhteessa siihen, mitä tapahtui vuoden 2019 vaalien jälkeen. Petteri Orpon (kok) hallituskauden politiikan arviointi suhteessa Suomen mallin pitkäaikaiseen kehitykseen ei ole kuitenkaan tämän kirjan asia, vaan se on järkevää ehkä 5–10 vuoden kuluttua. Joka tapauksessa niukkuus on Saaren mukaan Suomen talouden lähitulevaisuuden pysyvä ongelma ja julkisen talouden alijäämien sopeutus on edessä myös seuraavalla hallituksella.

Sen pitemmälle Saari ei hahmottele tulevaisuutta, mutta hän nostaa esiin kirjan keskeisen aukon: ympäristön tilan arvioinnin – joskaan ei niinkään Suomen kannalta. Kestävän kehityksen mittareilla Suomi asettuu maailman kärkeen ja lisäksi Suomen päästöt ovat vähentyneet voimakkaasti vuoden 2005 jälkeen. Mutta mitä se auttaa, jos maailman suurvallat toimivat aivan toisin. Miten Suomen mallin käy, jos ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset toteutuvat?

Saari päättääkin kirjan loppuluvun näin: ”Huonoimmassa tapauksessa tätä teosta luetaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua osana menneen Suomen mallin nostalgiaa. Parhaassa tapauksessa se jää historiaan yhtenä uuden ajanjakson saumakohtaa kartoittaneista tilanteista.” 

Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Vastapaino 2025, 427 sivua.

Matti T. Virtanen on yhteiskuntatieteiden tohtori.