Vanhojen klassikoiden maa
Mistä puhumme kun puhumme suomalaisesta muotoilusta, ja mistä meidän pitäisi puhua?
3
MIN
Suomalainen muotoilu, Finnish design, on vuonna 2025 merkityksellisen merkityksetön, epämääräinen ilmaisu, joka silti on voimissaan museohankkeissa, markkinointiviestinnässä ja erilaisissa kilpailukykyselvityksissä.
Oslon taideyliopiston sisutusarkkitehtuuriin ja kalustemuotoilun professori Toni Kauppila pitää suomalaisen muotoilun käsitettä ajallisesti rajallisena, reaktiona ”hyvin erityiseen maailmanaikaan”.
Suomalaisen muotoilun merkitys on onnistuneesti mytologisoitu kansalliseksi totuudeksi. Se on keskeinen suomalaisen identiteetin rakentaja.
Viralliset ja kaupalliset tahot ovat rakentaneet ja varjelleet suomalaisen muotoilun narratiivia 1800-luvun lopulta lähtien kansainvälisten menestystarinoiden ja suunnittelijakuuluisuuksien avulla.
”Käsite on tukenut nykyisen suomalaisuuden rakentamista, mutta sen tulee olla myös tukirankana kestävän tulevaisuuden kuvittelussa ja rakentamisessa’’, Helsingin kaupungin designjohtaja Hanna Harris painottaa.
Suomalainen muotoilu on liittänyt Suomen länteen, itsenäistänyt sen ennen itsenäisyyttä, visioinut pohjoisen hyvinvointivaltion koko maailman ihmeteltäväksi. Samalla se on luonut virallisen suomalaisen maun – minimalistisen, luonnonläheisen ja laatutietoisen.
”Nämä historian tarinat ja kerrokset ovat hyvin tärkeä osa paikallista identiteettiä, jossa eri tarpeita on ratkottu ja joiden merkitystä ei tule vähätellä”, Kauppila sanoo.
Niiden merkitystä ei ainakaan vähätellä Suomen johtavissa designyrityksissä. Iittalassa, Marimekossa ja Artekissa klassikoiden uustuotannot ja uudelleentulkinnat ovat niiden tuotevalikoiman selkäranka. Ihan kuin Wirkkala, Sarpaneva, Aalto ja Isola olisivat edelleen hengissä.
Esimerkiksi Iittalan juuri päättyneen joulukampanjan keskiöön nostettiin jälleen kerran Wirkkalan ja Sarpanevan 1970-luvun klassikot.
”Monet klassikoiksi jääneet muotoiluteot ovat olleet omana aikanaan kriittisiä, eettisiä ja radikaaleja kannanottoja sen aikaiseen nykytilaan”, Kauppila sanoo. Hänen mielestään meillä on tällä hetkellä liian vähän tällaista syvällisempää arvoihin menevää keskustelukulttuuria.
Pinnallisuus saattaa johtaa lyhytikäisyyteen. 50 viime vuoden aikana suomalainen muotoilu ei ole pystynyt tuottamaan Muumi-mukien lisäksi yhtään uutta klassikkotuotetta, jonka elinkaari ylittäisi edes vuosikymmenen.
Samanaikaisesti muotoilu alana on laajentunut. ”Muodonanto” merkitsee nykyään monenlaisia asioita, ei pelkästään esineitä. Narratiivia olisi aika päivittää.
Toni Kauppila uskoo, että meillä on kyllä osaamista, mutta rohkeutta kaivattaisiin lisää.
”Jos lopputulemana on vaikka palvelu tai käyttöliittymä, osaammeko löytää uusia suomalaisia menestystarinoita ja ratkaisuja, joissa nousisi esiin edelläkävijämäisiä tapoja hoitaa esimerkiksi terveydenhoitoa, liikkumisen tapoja tai asumisen käytänteitä?”
Harrisin mukaan tällä hetkellä merkityksellistä on julkisen sektorin, vaikkapa kaupunkien kyky nähdä muotoilun merkitys osana hyvän arjen rakentamista. Suomalaiselle muotoilulle ja muotoilukulttuurille on tärkeää sen tiivis suhde arkeen ja sitä kautta hyvään elämään, kaikille.
Herooiset alkukertomukset suomalaisesta muotoilusta korostivat kansallisuutta, vaikka kyse oli kansainvälisen modernin liikkeen variantista.
Voiko muotoilun suomalaisuudella olla ylipäätään merkitystä globalisoituneessa maailmassa?
Kauppila puhuu mieluummin paikallisista tavoista lähestyä asiaa.
”’Kansallinen’ näkökulma on helposti hyvin latautunut ja kapea.”
Suomi on valtiona entistä monikulttuurisempi mutta alueena edelleen erityinen luonnon ja geopoliittisen asemansa suhteen.
’’Miten osaisimme tarkastella toistemme kohtaamiseen ja luontosuhteeseemme liittyviä käytänteitä, esineitä ja tiloja kunnioittavasti?’’ Kauppila pohtii.
Ja ennen kaikkea, miten rakennamme sen ympärille uskottavan ja innostavan kertomuksen suomalaisesta muotoilusta erityisenä ja tavoiteltavana osana designia.