Kaikki hävettää, mutta kaikkia ei hävetä

kom-teatterin syksyn näytelmä kuvaa keskeistä tunnetta, josta nykyisin halutaan eroon.

Estottomuuden aikakauden elämä on julkista vähintään sosiaalisessa mediassa. Se luo paineita olla viaton – vailla kahlitsevaa, estoja luovaa häpeää. Jos muutos ei luontaisesti onnistu, se hoidetaan kuntoon terapiassa.

Siitä alkaa islantilaisen Tyrfingur Tyrfingssonin kirjoittama Seitsemän tarinaa häpeästä: kiihtynyt poliisi keskeyttää väkivaltaisella sisääntulollaan psykiatrin ja hänen potilaansa istunnon ja vaatii lääkkeitä.

Psykiatri on kehittänyt häpeän hoitoon menetelmän, jossa menneet kokemukset tarinallistetaan. Alkaa matka kuviteltuihin ja oikeisiin muistoihin.

Poliisi on nainen. Äidit löytyvät ilmeisimmiksi ylisukupolvisen perushäpeän rakentajiksi. On isälläkin roolinsa siinä, että hävettää. Sillä kaikki hävettää. Kun sanomisiaan pitää kontrolloida reaktioiden pelossa, minuus käpertyy. Mitä minusta ajatellaan – vaatteet päällä, alasti, seksin aikana?

Ja miksei kaikkia hävetä?

Agla-poliisia näyttelee Isla Mustanoja. Voisi sanoa vimmaisesti, mutta lavea ilmaisun rekisteri herkästä raivoisaan toimii parhaiten varovaisemmassa ilmaisussa. Huuto on huutoa. Sillä on paikkansa, mutta nyt karjuminen menee säröille ja tappelut Tuuli Pajun esittämän puolison kanssa ovat raskasta katsottavaa.

Toisaalta Ona Korpirannan ohjaama näytelmä pysähtyy usein aiheeseensa, jota se ei pureskele valmiiksi tai aukaise liikaa, vaan antaa katsojan juoksuttaa ajatustaan.

Esityksen tekstien rakenne toimii. Tarinat vievät muun muassa islantilaisten naisten siirtolaisuuteen. Intensiteetti uhkaa lässähtää irrallisen burleskimaisen kohtauksen aikana, mutta se otetaan välittömästi seuraavassa tarinassa kiinni.

Juho Milonoff tekee roolinsa psykiatrina ja isänä tuttuihin elkeisiinsä tukeutuen mutta mainiosti. Lavan onnistuja on silti Katja Küttner, joka tekee äidin roolin monisyisesti, herkullisesti.

Seitsemän tarinaa häpeästä on laatuteatteria, perinteisin keinoin mutta modernisti. Sisältöä ei ole lokalisoitu, eli myös Kapteeninkadulla ollaan Islannissa.

Suomalaisittain voi olla vaikea huomata, mikä näytelmässä on sen alaotsikon lupaamaa arktisuutta. Ehkä pohjoisen pi­meyden keskellä suojassa kasvanutta hävettää enemmän, kun valo joskus kohdistuu ja paljastaa maiseman ja sen keskellä möngertävän ihmisen. 

Tyrfingur Tyrfingsson, Ona Korpiranta: Seitsemän tarinaa häpeästä. Hillitön matka arktisen mielen ytimeen. Kom-teatteri ­(Kapteeninkatu, Helsinki) 14.12. asti.