Se on nähtävä, koska se kuuluu nähdä
Mitä turistit näkevät, kun he katsovat Sibelius-monumenttia?
Tavallisena heinäkuun arkiaamuna Sibelius-monumentin ympärillä käy tavaton hyörinä. Kaikilla on kiire ikuistaa itsensä tai ainakin matkakumppaninsa suuren suomalaisen säveltäjän muistomerkin äärellä. Onhan kyseessä yksi maan ja sen pääkaupungin tärkeimmistä matkailunähtävyyksistä. Se on nähtävä, koska se kuuluu nähdä. Yksi säveltäjä sinne tai tänne.
”Eikös se kirjoittanut Suomen kansallislaulun Finlandian?”
”Ei kirjoittanut. Etkö muista mitä opas sanoi?”
”Juu, että kaikki suomalaiset syntyvät Venäjällä ja puhuvat äidinkielenään ruotsia.”
Jos Jean Sibelius onkin suuri luonnontunteen kuvaaja, hänen muistokseen pystytettyä, Eila Hiltusen veistämää monumenttia ei voi kutsua ainakaan ympäristöystävälliseksi. Ajatus 24 tonnia painavan veistoksen välillisesti aiheuttamasta ekologisesta jalanjäljestä hirvittää, kun katselee sen luokse hakeutuvien turistibussien loputonta virtaa. Toisaalta bussien aiheuttamat päästöt ovat kohtuullisia siihen kauhukuvaan nähden, että joka vuosi puoli miljoonaa ihmistä ajaisi paikalle omalla autolla.
Tilastojen mukaan Helsingissä vuosittain vierailevista turisteista suurin yksittäinen ryhmä ovat venäläiset. Täällä Töölön perukoilla heitä ei juurikaan näy, taitavat olla kaikki maakunnan puolella Serenassa. Ei ainuttakaan Myshkiniä, Raskolnikovia saati Marmeladovia joukossa. Toisaalta sivupenkillä istuvan äidin ja tätä itkettävän aikamiespojan voisi kuvitella jonkin pietarilaisnovellin henkilöiksi.
Valtaosa porukasta tulee puheesta ja puheen aksenteista ja muista ilmeisistä merkeistä päätellen Saksasta, Britanniasta, Yhdysvalloista, Kiinasta ja Japanista. Lippis ja aurinkolasit, digikamera ja musiikkisoitin, crocsit tai lenkkarit. Ainakin miesten väliset erot ovat loppujen lopuksi aika pieniä: se kuuluuko paitaa pitää vyön alla vai päällä, jakaa heidät selvemmin kuin mikään muu yksittäinen seikka.
Kuten kaikissa ryhmissä, myös matkatovereiden muodostamissa porukoissa esiintyvät tutut perustyypit. On joukon pelle, joka ei tajua kuinka vakava asia suomalaisille abstraktin veistoksen viereen kiinnitetty Sibeliuksen näköisreliefi on, vaan saadakseen toiset nauramaan hän työntää kuvaushetkellä sormensa säveltäjäparan sieraimiin. Ja on joukon rehvastelija, jonka on aina pantava muita paremmaksi: ”Juu, on se minustakin tosi vaikuttava, ehkä jopa vaikuttavampi kuin viime kerralla.”
Veistoksessa on ällistyttävästi yli kuusisataa teräsputkea. Niiden abstraktiin ilmaisuun turistit näyttävät suhtautuvan luontevasti. Toisissa se herättää halun koskea ja kokea itse, toiset katsovat asiaa kuin asiaa käytännöllisesti. Keski-ikäinen pariskunta tarkastelee veistosta sopivan etäisyyden päästä. ”Näkee selvästi, että se on työstetty hitsaamalla”, nainen sanoo. ”Jep”, mies myöntää.
Enemmän hämmennystä herättää ei-esittävää veistosta selittävä Sibeliuksen kasvokuva möhkälemäisine taustoineen. Kuvan tulkinnoissa vilahtaa ainakin sana ”poro”, mutta on myös se joka ylittää kaikki muut:
”Minusta tuntuu, että sillä on jotain tekemistä hänen musiikkinsa kanssa.”
Teksti ja kuva Karri Kokko
Eila Hiltusen veistämä Sibelius-monumentti sijaitsee Helsingissä, osoitteessa Merikannontie 11.