Se kaikkein pienin joulupossu

Tehdään heti yksi asia selväksi: Marsipaani on tomusokerista ja nykyään usein karvasmanteliesanssilla maustettu makeismassa. Laskiaispullasta tuttu mantelimassa taas on karkeampaa ja täytteenomaista. Siinä on enemmän mantelia mutta vähemmän sokeria kuin marsipaanissa. Näin kertoo turkulaisen Bageri Å:n leipurimestari Maija Pääkkönen. Yhtä mieltä on Ekbergin tuotantopäälikkö Hannes Toppi.

Moni maa ja kaupunki väittää, että juuri se keksi marsipaanin. Usean lähteen mukaan herkun juuret ulottuvat Lähi-itään, nykyisen Iranin alueelle.

Persialainen fyysikko Abu Bakr ar-Razi (850–923) kirjoitti manteli-sokerimassan lääkkeenomaisuudesta, ja toisaalta varoitti sen tuhtiudesta. Manteleiden sisältämä lesitiini edistää moderninkin tieteen ­valossa esimerkiksi kognitiivistä toimintaa ja auttaa hallitsemaan veren kolesterolitasoja.

Sanotaan, että turkkilaiset olisivat tuoneet herkun Persiasta lähemmäs Välimeren maita, josta se levisi pian manner-Euroopan suurkaupunkeihin. Samalla marsipaanista syntyi paikallisia versioita.

Lyypekissä 1400-luvun nälänhädän aikaan senaatti olisi väitetysti määrännyt leipurit valmistamaan leipänsä varastoiduista manteleista. Johan Georg Niederegger perusti alueelle vuonna 1806 konditorian, jonka marsipaanit maistuivat eritoten kuninkaallisille. Nykyään Nieder­eggerin hedelmien muotoon leivottuja ja maalattuja marsipaaneja jonotetaan Lyypekin kuuluisilla joulumarkkinoilla. Niin ikään Aurinkokuningas Ludvig XIV:n (1638–1715) pidoissa kerrotaan ruokapöydän katseenvangitsijana olleen aina marsipaani­teos, joka esitti milloin mitäkin.

Meksikossa ”mazapan” valmistetaan maa­pähkinöistä. Portugalissa taas ollaan tavanomaisesti syöty nunnien valmistamaa marsipaania. Maan siirtomaavallan peruina imelää herkkua saa myös Goalla. Siellä manteleiden sijaan käytetään paikallisia cashew-pähkinöitä.

Kirjallisuus paljastaa myös mielen­kiin­toisia seikkoja: Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (kansantarinat kerätty 700–1300-luvuilla) syödään mantelimassaa paaston aikana. Shakespearen Romeossa ja Juliassa palvelija pyytää, että isäntäväen tähteistä jätettäisiin hänelle edes palanen marsipaania: ”Good thou, save / me a piece of marchpane.”

Niin ihastunut oli italialainen filosofi-teologi Tuomas Akvinolainen (1225–1274) marsipaanin, että myös hänen kerrotaan sanoneen, ettei kyseinen makeinen riko paastoa.

Saksassa annetaan joulunaikaan marsipaaniperuna ja uudeksivuodeksi marsipaanipossu. Britanniassa hedelmäkakut koristellaan marsipaanilla. Espanjan Toledossa syödään paikallista marsipaania ympäri vuoden.

Marsipaani on olennainen osa kuuluja herkkuja: Kun Wolfgang Amadeus Mozartin (1756–1791) kuoleman satavuotisjuhla lähestyi, loi Paul Fürst säveltäjän synnyinkaupungissa Salzburgissa tämän nimikkokuulan. Sen marsipaani on sekoitus manteleita ja pistaaseja. Tanskalaisen Anthon Bergin marsipaanisuklaat ovat nekin jo käsite.

Onpa Turun kaupunkieläinkin hengeltään marsipaania. Alvar Gullichsenin Pos­ankka, puoliksi ankka ja puoliksi marsipaanipossu, haastaa jaon korkeakulttuuriin ja pop-kulttuuriin. Niiden tavoin myös marsipaani kuuluu nykyään ihan jokaiselle.