Merestä on moneksi

Merenrannat ovat kaunokirjallisuudessa ”erityisiä tihentyneiden tapahtumien ja merkitysten paikkoja”. Kun romaanin henkilöhahmot matkaavat meren ääreen, on luvassa juonenkäänteitä ja sielullisia muutoksia.

Muun muassa tällaisen oivalluksen merien merkityksestä tarjoaa Sanna Nyqvist teoksessaan Rannalla: Miten kirjailijat löysivät meren. ”Rantaretkillään” Jane Austeni­n, August Strindbergin, Marcel Proustin, Virgini­a Woolfin ja Tove Janssonin kanssa kirjoittaja jäljittää meren kulttuurihistoriaa 1800-luvun alusta nykyaikaan.

Teoksen tekstit ovat viehättäviä, perinteisiä kirjallisuusesseitä, joissa valittuja romaaneja analysoidaan ja tulkitaan kirjallisuudentutkijan asiantuntemuksella. Käsittelytapa on silti yleistajuinen, ja pohdinnat karkailevat ranta-aiheesta muihin, yhtä lailla kiinnostaviin suuntiin.

Merestä on moneksi. Esimerkiksi Austenin keskenjääneessä Sanditionissa kuvataan terveysturismia ja rantojen kaupallistamista. Toisaalta ranta on paikka, joka mahdollistaa naisille itsenäisyyttä ja vapautta tiukasta sosiaalisesta kurista. Proustin romaanisarjassa Kadonnutta aikaa etsimässä merenranta on puolestaan eroottisen halun näyttämö.

Valittujen teosten sosiaalinen miljöö on yläluokkainen, jopa ylellinen. Porvarillisten nautintojen ohessa olisin mieluusti oppinut työväenkirjallisuuden rantakuvauksista.

Nyqvistin mukaan 1800-luvun romaanit opettivat lukijoille, miten merenrannalla ollaan. Romaanilaji nimittäin kehittyi rinta rinnan ”uuden, terveyttä ja viihtymistä korostavan rantakäsityksen kanssa ja toi tuota käsitystä laajemman yleisön tietoon”.

Tärkeänä keinona oli kuvailu, jonka tehtäviin Nyqvist paneutuu kiitettävästi. Hän korostaa, että usein tylsänä pidetty kuvailu ei vain esitä maisemaa, vaan myös määrittelee, miten sitä kuuluu katsoa. Esimerkiksi Austenin Viisasteleva sydän ”opettaa näkemään rannat miellyttävän odotuksen tunteen myötävalossa”.

Meren näkeminen pittoreskina on siis verrattain uusi ilmiö. Kirjoittajan mukaan ajatus merenrannoista henkisten ja esteettisten nautintojen paikkana oli vielä parisataa vuotta sitten ”uusi ja radikaali”.

Nyqvist on etevä kuvailija itsekin: ”Jääkauden silottama punahehkuinen graniittipaasi kurottaa kohti lahtea, ennen kuin köyristää selkänsä veden alle.”

Kuten näytteestä huomaa, esseiden kieli on soljuvaa, mutta tyylillisesti tasaista. Paikoi­n huomaan kaipaavani riitasointuj­a ja retorisia yllätyksiä – meren kesyttö­myyttä?

Sanna Nyqvist: Rannalla. Miten kirjailijat löysivät meren. 283 sivua. Tammi, 2024.