Säkeen ylistys

Kuten esikoinen Kirnu (2021), myös Milka Luhtaniemen (s. 1992) uutuus on hienovarainen, havainnon perusteisiin käyvä runoteos. Se on keinoiltaan vielä taitavampi mutta sävyltään yhtä lailla kutsuva kuin edeltäjänsä.

Tauottomassa on runominä, joka toimii havaintojen keskuksena mutta antaa ennen kaikkea ympäristön tulla esiin. Mukana kulkee suhde sinään ja suhteeseen liittyvä välimatkan pohdinta. Yksi laaja jakso kuvaa konserttikäyntiä, toinen uimista. Niille on yhteistä ainakin aaltoliike.

Rakenne ei hahmotu niinkään erillisinä runoina vaan huokoisempina osina. Tuntuu, että kokonaisuus on tehty ennemmin ilmapiiristä kuin aiheista. Ei ole pelkkää taustaa, että asiat tapahtuvat sääoloissa ja vuodenaikoina.

Aistivaikutelmat ovat tuuheita. Aidosti kokonaisvaltainen havaintokyky menee kaukaa ohi sellaisista runokirjoista, joissa aistit suoritetaan kukin vuorollaan ja ruksataan listalta. Sitä paitsi niistä puuttuu aina tasapainoaisti, toisin kuin Tauottomasta. Sen ruumiilliset metaforat antaisivat aihetta vähintään graduun tai tutkimusartikkeliin.

Niin paljon kuin fragmentti onkin avannut uusia suuntia nykyrunoudelle, olen toivonut, että säemuodon mahdollisuuksia tutkittaisiin vastaavalla mielenkiinnolla. Säkeenylitys on yhä edelleen runouden omin ja erityisin piirre, mahdoton missään muussa lajissa. Hetkeen ei ole ilmestynyt teosta, joka käyttäisi sitä yhtä hienosti kuin Tauoton.

Säe- ja lauserakenne muotoutuvat yhdessä, kuin toisiaan houkutellen, ja aina uuden säkeen myötä lausumasta kääntyy esiin uusia vaihtoehtoja: ”kuuntelen korvilla, hiuksilla / niskalla / kuin jokin vähemmän avuton osa / minussa oppisi / lukemaan / taukosi / niin kuin ne ovat / tulossa luo, tarkemmin tänne”. Kun runominä sanoo: ”Opimme kosketuksia ulkosyrjällä, kämmensivulla”, se pätee myös säemuotoon. Kiinnostavin tapahtuu reunalla.

Tällöin ei ole juuri käyttöä säkeenloppuiselle pilkulle. Se onkin ylimääräinen valtaosassa runoutta. Säkeen pää itse, kuten Denise Levertov aikoinaan opetti, luo jo pysähdyksen, joka kestää noin puolikkaan pilkun verran.

Konserttijakso liittyy nykyrunouden juonteeseen, joka ammentaa muista taiteista ja medioista. Kun runoudessa kuvaillaan musiikkia, usein näyttää, että tekijä potee jonkinlaista alemmuutta ja tekstiä motivoi haaveajattelu. Tällöin tavoitellaan mahdollisimman täysinäistä kokemusta – välitöntä, ruumiillista, mukaansatempaavaa ja niin edelleen – ja siihen tarvitaan vetoapua, runous kun jää väistämättä vajaaksi. Taustalla vaikuttaa epämääräinen oletus musiikista ”puhtaimpana” taidemuotona.

Tauoton onnistuu väistämään nuo ongelmat. Koska jaksossa toistuu yläkäsite ”musiikki”, se tuntuu ensin vetoavan juuri jonkinlaiseen ideaaliseen taiteenlajiin. Tarkkaan harkittu etäisyys tekee kuitenkin kuvauksesta ilmavan. Tekstin varassa ei voi päätellä, mistä sävellyksestä tai edes millaisesta musiikista on kyse. Siksi runokieli ei ole alisteista suhteessa aiheeseen. ”Toisinaan rytmi / muistuttaa hyvin salaista naurua / palavia lehtiä.” Teos pystyy lunastamaan tuon luonnehdinnan itse.

Antoisinta on lukea Kirnu uudestaan, sitten perään Tauoton. Edellisen teoksen lopussa sanotaan näin: ”Mitään ei ole minun tilallani, / koska minä olen tässä”, kun taas jälkimmäisen lopussa: ”paikalleni voi tulla mitä tahansa”. Varhempi runoteos asettuu nyt seuraajansa vaikutuksesta uuteen valoon, aivan kuin säkeenylitys olisi nostettu toiseen kertaluokkaan. 

Milka Luhtaniemi: Tauoton, runoteos, 69 sivua, Gummerus, 2024.

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2024. Parnasson voit tilata täältä.