Padottu elämä tihkuu kirjoitukseen

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 3/2025.

Miten puolison menettämisestä voi toipua? Onko suuren rakkauden jälkeen elämää, ja onko jälkeenjääneellä edes oikeus uuteen alkuun? Näitä kysymyksiä pohtii Riikka Szalain (s. 1964) haikea mutta elämänjanoa uhkuva runokokoelma.

Katoaminen on Szalain ensimmäinen runoteos. Hän on aiemmin julkaissut novellikokoelman Loppukesän vesi (Like 1995) ja romaanin Paratiisi on täällä ettekö te näe (Basam Books 2023). Kirjailijan tausta näkyy jossain määrin runojen muodossa, joka vaihtelee säemuotoisen lyriikan ja tarinallisempien proosarunojen välillä.

Alussa aistii heti jännitteen: jokin on tullut rakastavaisten väliin. Sitten selviää, että toinen on kuollut: ”silitän selkääsi siitä huolimatta, että / ymmärrän kyllä, et enää hengitä”. Teoksen rakenne tuntuu ensin hajoavan mutta sitten punainen lanka löytyy: runominä etsii elämän merkitystä menetyksen jälkeen. Rakkaus ja kauneus tuntuvat menevän hukkaan, kun yhteinen elämä on jäänyt kesken: ”Nuo kaikki ruusut kukkivat turhaan ilman, että / yksikään käsi poimisi auki rävähtäneen kukan / –– Tuo hehku, aukisuinen kiihko, riemu ja ilo / kuin tyhjää vain, kun sinä et katso”. Merkityksettömyyden tunteet sekoittuvat selviytyjän syyllisyyteen.

Runojen keskeistä kuvastoa ovat kasvit ja linnut. Ympäröivä luonto pitää surevan minän elämänsyrjässä kiinni, mutta muistuttaa myös kipeästi yhteisistä hetkistä rakastetun kanssa:  ”Nousimme joka päivä kalliolle lepäämään. Toinen / toisissamme elimme loppumatonta riemua: / ketunleipää, variksenmarjoja, hevonhierakkaa.” Rakkaus on niin suurta, että se saa usein kosmiset mittasuhteet. Rakastettu on läsnä auringonpaisteessa, tuulessa, kaikkialla. Myös suruprosessi noudattaa vuodenkiertoa: minä kulkee läpi syksyn ja talven kohti kevättä, menneitä kesiä muistellen.

Suruprosessi rinnastuu japanilaiseen myyttiin auringonjumalatar Amaterasusta, joka sulkeutui luolaansa ja pimensi maailman. Vasta toisten jumalien järjestämä juhla sai Amaterasun tulemaan ulos, ja näin valo palasi maailmaan. ”Vihdoin tulit ulos luolastasi Amaterasu, / toit toivon keväästä. Vai oliko se pakeneva uni, / jonka huhtikuun luut kuuraava viima irrotti? Kuulen / helinän”. Katoaminen kuvaa surevan mielen haurautta ja epätietoisuutta – onko huhtikuu uusi alku vai kuukausista julmin?

Runot eivät ainoastaan käsittele toipumisen prosessia vaan ovat myös osa sitä. ”Jos elämä padotaan (lue: patoutuu) ihmisen / sisään ja suu tukitaan, kaikki tihkuu ulos / kirjoituksissa”. Vaikka teoksesta erottuu tietty tarinallinen kaari, se on monin paikoin hyvin katkonainen, mielleyhtymästä ja tyylilajista toiseen hyppivä kokonaisuus. Havainnot, ajatukset ja muistot pulppuavat ulos hieman jäsentymättöminä, luonnosmaisina. Joskus on vaikea sanoa, onko vaikutelma tietoisesti rakennettu vai puutteellisen kustannustoimittamisen tulosta. Yksi mahdollinen tulkinta on, että teoksen rakenne heijastaa traumaattisen kokemuksen katkonaista luonnetta. Trauma ei jäsenny eheäksi, lineaariseksi kertomukseksi. Trauma on pato, joka tukkii runominän suun, ja runot ovat ulos tihkuvaa elämää.

Aineksiltaan moninaisessa ja eri suuntiin juolahtelevassa teoksessa pysäyttävimpiä säkeitä ovat usein kaikkein yksinkertaisimmat: ”Vaikka sinua ei enää ole, minä ajattelen sinua silti.” Kuoleminen ei ole yksinkertaista: kuoleman jälkeenkin ihmisestä jää jälkiä muistoihin, ajatuksiin, esineisiin ja paikkoihin. Lopussa merkityksettömyyden tuntu antaa tilaa ilolle ja kiitollisuudelle: ”Riemua siitä, että olit.” 

Riikka Szalai: Katoaminen. Runoja, 68 sivua. Basam Books, 2024.

Janne Löppönen on suomentaja ja portugalinopettaja.