Lämpöä, värejä ja naisenergiaa

Särmää serenadissa on esikoiskokoelma, josta jää hyvä mieli.

runokokoelma
Teksti
Artemis Kelosaari

Enpä ole vähään aikaan törmännyt nykyrunoon, joka täysin vilpittömästi, mutta silti omaperäisellä ja terävälläkin näkemyksellä ylistäisi ruusun kauneutta. Jotain niin ilahduttavaa löytyy Leena Sainion esikoiskokoelmasta Särmää serenadissa. Runo on edustava ote teoksesta: kokonaisuudessaan se todistaa, ettei ilon ja valon sädehtimisen tarvitse olla sen vähemmän merkityksekästä kuin muodikkaan kestonegatiivisuuden.

Sainion runoissa pintautuu kyllä säännöllisesti maailman kylmyys – sota, seksuaalinen väkivalta, vanhusten laiminlyönti, eläinten hyväksikäyttö – mutta sen vastapainona näyttäytyvät naisellinen arjen sankaruus ja viisaus. Julmuus ja välinpitämättömyys eivät kykene nujertamaan värejä, herkkyyttä ja naurua. Ahdistus, melankolia ja ulkopuolisuus kurkkivat jatkuvasti nurkan takana, mutta niitä ei tarvitse ottaa liian vakavasti.

Värikäs kieli ja sanoilla leikittely ovat Sainion tavaramerkki. Hänen huumorinsa on tummanpuhuvaa ja kriittistä mutta sympaattista, kuten runossa Tiara. Kuten vastakohdat muutenkin, lapsenmielinen sadunomaisuus ja vanhenevan taiteilijattaren kypsän itsevarma asenne täydentävät toisiaan tässä kokoelmassa.

On toki vaikeaa kirjoittaa runokokoelma, jossa ei olisi yhtäkään yhdentekeväksi jäävää täytepalaa. Eikä siinä ole onnistunut Sainiokaan. Kokonaisuutena Särmää serenadissa kuitenkin lämmittää. Se on omilla jaloillaan seisovaa, estetiikkansa tarkkaan punninnutta taidetta. Sainio ei uhriudu eikä lamaannu avuttomaksi angstinipuksi, ei liioin juutu minäkeskeiseen avautumiseen.

Kokoelman nimi kuvaa sitä täydellisesti: kauneudenrakkautta asenteella. Teoksen kruunaa Sainion oma kukkea maalauskuvitus runojen lomassa.