Ihmisyyden tutkijan tarina

Löytäjä. Heti kirjoittamaan opittuaan Jonimatti Joutsijärvi (s. 1984) alkoi kirjoittaa fantasia- ja scifi-tarinoita. Huhtikuun 28. päivä vuonna 1998 hän kirjoitti runon.

Hän alkoi kirjoittaa runoja joka päivä. Muutamassa vuodessa niitä oli pöytälaatikossa kaksituhatta. Hän oli löytänyt lajinsa.

”Runous kiehtoi heti. Aluksi innostuin yhden roolipelifoorumin runoilijoista ja varsinkin rock- ja punk-lyriikoista. Sitten historian, kuvaamataidon ja äidinkielen opettaja lainasi minulle muun muassa Spoon River antologian, Risto Rasaa ja yläasteen lopuksi antoi Eeva-Liisa Mannerin Kootut.”

”Siskoni oli luovan kirjoittamisen kurssilla, jota piti Timo Parkkola. Parkkola kommentoi minunkin tekstejäni ja kun olin kahdeksannella luokalla, hän vinkkasi, että kannattaa mennä Oriveden Opiston kirjoittajalukioon. Tiesin heti, että menen sinne.”

Lukion jälkeen Joutsijärvi oli vuoden Oriveden Opiston kuvataidelinjalla, koska ei halunnut opiskelupolullaan ”joutua siihen kirjallisuusmyllyyn”.

”Se tarkoittaa, että pitää hirveästi lukea ja kirjoittaa eri tekstilajeja. Tiesin jo mitä haluan tehdä. Olin identiteetiltäni runoilija enemmän kuin koskaan myöhemmin.”

Niinpä Joutsijärvi luki valtavasti runoja. Eeva-Liisa Mannerista, Maila Pylkkösestä, Mirkka Rekolasta, Gösta Ågrenista, Jorma Erosesta sekä ranskalaisista tekijöistä Henry Michaux’sta ja Eugène Guillevicista tuli esikuvia, jotka alkoivat kulkea mukana vuodesta toiseen.

Runoilijan roolissa luonnollinen askel on jossain vaiheessa alkaa etsiä kustantamoa. 2000-luvun alkuvuosina Joutsijärvellä oli monta valmista käsikirjoitusta, joita hän yritti tarjoilla eri kustantamoille. Pitkiä runoja sisältävä esikoiskokoelma Tule on minun nimeni tuli lopulta julki vuonna 2007 Ntamolta.

”Tarjosin tekstejäni vuosien aikana moneen paikkaan, mutta tuntui, että kustantamoissa minulta haluttiin jotain muuta kuin mitä halusin tehdä. Tavallaan kustantamon etsimisen voi katsoa kestäneen seitsemän vuotta, mutta voi sen sanoa kestäneen vain yhden yönkin, sillä äänirunousseminaarissa annoin käsikirjoitukseni Leevi Lehdolle, joka seuraavana aamuna sanoi julkaisevansa sen.”

Joutsijärvelle asiat eivät ole mustavalkoisia. Ajan määrittäminen on siitä hyvä esimerkki. Haastattelussa vastaukset ovat pohdiskelevia, eivät tarkkarajaisia. Jokaisesta vastauksesta voisi lähteä uuteen suuntaan, syventyä runokieleen, psykologiaan, hengellisiin kysymyksiin tai vaikka Joutsijärven elämän tärkeisiin paikkoihin: Sallaan, Hartolaan, Turkuun, Tampereeseen.

Mutta tällä kertaa tarinan juonteeksi on jo etukäteen määritetty kahden runoilijan rinnakkaiset vuodet, Joutsijärven ja Mirkka Rekolan.

Etsijä. Yleensä etsiminen tapahtuu ennen löytämistä, mutta Joutsijärven kohdalla vaikuttaa siltä, että mitä enemmän hän löysi, sitä enemmän hän on osannut ja halunnut etsiä. Runous oli löytynyt, ja siitä tuli hänelle pohja, kokemisen ja tutkimisen tapa.

Runouden ja muiden taiteen lajien olemusta ja kokemista hän on pohtinut filosofisessa, runsaassa esseekokoelmassaan Ei mikään itsessään.

”Vuonna 2007 erästä esseetä kirjoittaessani tajusin, etten ehdi perusteellisesti ymmärtää sekä hengellisiä että ekologisia asioita. Valitsin hengelliset. Tavanomaisessa kielenkäytössä hengellisellä viitataan kirkollisiin, mutta minulle käsite on laajemmin henkisiä asioita merkitsevä.”

”Kirjallisuuden myllyn” välttääkseen Joutsijärvi ei hakeutunut opiskelemaan kirjallisuustiedettä vaan valitsi pääaineekseen uskontotieteen. Kiinnostus maailmankuvien ristiriitoihin oli herännyt päiväkodissa.

”Perheeni oli helluntailainen. Päiväkodissa Jeesus-jutuille naurettiin, ja aloin tajuta, että on muutakin kuin kotona opetettu. Ja että jotain vikaa on käsityksessä, että puolet ihan tavallisista ihmisistä on joutumassa suoraan helvettiin.”

Mielen toiminnan ja inhimillisen kokemuksen ilmaisun mahdollisuuden pohdinta näkyy selvästi kaikissa Joutsijärven teoksissa. Viimeisimmissä kokoelmissaan Esiinkaivatut ja Kärsimys nyt tapahtui ammoin on mukana oman identiteetin etsintää sukujuurien kautta.

Esiinkaivatut sai alkunsa suvun vanhimman elossa olleen naisen soitosta. Hän halusi jakaa suvun tarinoita ja muistojaan. Joutsijärvi kuunteli isänsä serkun pitkiä monologeja ja luki tämän antamia tekstejä. Keskiajalle asti kurottaen Joutsijärven suvusta löytyy tietoa sekä saamelaisesta noitasukulaisesta että Kemijärven uudisraivaajista.

”Näköjään suvun tausta kiinnosti sen verran, että sitä piti pohtia runokokoelman verran, mutta ei teos mikään sukututkimus ole. Kahtena muuna linjana siinä kulkevat mukana mielenterveyden ja maailmanpolitiikan kysymykset.”

Kärsimys nyt tapahtui ammoin irrotettiin omaksi niteekseen. Se käsittelee unenomaisin keinoin lapsuustraumaa.

Opiskeluaikana Joutsijärvi hankki lisätuloja kirjallisuuskriitikkona. Vuonna 2007 hän kirjoitti Parnassoon arvion Mirkka Rekolan kokoelmasta Vesi on maailman muisti (Katharos 2007).

Sitten Rekola soitti.

”Mirkalla oli toisinaan tapana soittaa kriitikoille ja kiittää, kun arvio miellytti. Samalla hän kyseli vähän tekemisistäni ja kannusti nuorta runoilijaa. Se oli tärkeä hetki.”

Joutsijärvi ja Rekola eivät tutustuneet henkilökohtaisesti, eivätkä tavanneet kuin kerran.

”Minut kutsuttiin Rekolan Metso-kirjastossa järjestettyihin 80-vuotisjuhliin laulamaan hänen runojaan. Rekola ei tunnistanut minua, mutta soitti jälkeenpäin ja pahoitteli sitä.”

”Yhteensä puhuimme puhelimessa ehkä neljä kertaa. Kerran hän heitti täyn. Hän sanoi, että kokoelma Syksy muuttaa linnut käsittelee poistumista.”

Joutsijärvi kiinnostui vihjeestä valtavasti. Sen kautta Rekolan runoudesta alkoi tulla hänelle koko ajan läheisempää.

Näyttäjät. Inhimillisen kokemuksen ilmaisussa Rekola on Joutsijärven mielestä ylivoimainen.

”Rekolalla oli kyky sanoittaa kokemuksia ja kokemista, jolle ei yleensä ole kovin hyviä ilmaisuja, runon keinoin tuntuvalla ja omintakeisella tavalla. Tavallisesti osataan käyttää hienosti kielen pilkkovia ja analysoivia keinoja, mutta Rekolalla on kyky käyttää kieltä yhteen kutovasti ja syntetisoivasti paljon enemmän kuin hyvässä kirjallisuudessa keskimäärin. Ja kaikki vielä liittyy hengelliseen matkantekoon, joka on syvästi omakohtaista ja mullistaa sen, mitä ihminen itsestään ja ympärillään olevasta ymmärtää.”

”Omassa runoudessani yritän samaa, mutta kokemusmaailmani ja kielentajuni on erilainen, joten lopputulos ei vertaudu.”

Joutsijärvi kutsuttiin esiintymään myös Mirkka Rekolan hautajaisiin. Niiden jälkeen hän alkoi koota pienimuotoiseksi ajateltua runoilijan henkilökuvaa. Silloin Into-kustantamosta soitettiin. Rekolan tuotantoa tutkinut Katja Seutu oli ilmoittanut, ettei halua kirjoittaa Rekolan elämäkertaa. Voisiko Joutsijärvi olla kiinnostunut?

Henkilökuvan sijaan Joutsijärvi päätyi seitsemän vuoden kirjaprojektiin. Aineiston määrä yllätti kerta toisensa jälkeen. Hän haastatteli noin sataa ihmistä. Hän ei halunnut lähtökohtaisesti rajata Rekolan elämän kuvausta mihinkään tiettyyn alueeseen tai poissulkea aineistoja.

Tekstiä syntyi valtavasti. Joutsijärven onneksi kustantamo ehdotti kirjan jakamista kaksiosaiseksi.

”Olen kaoottinen kirjoittaja. Piti tehdä aivan hirvittäviä ponnistuksia, jotta tekstiä sai edes sellaiseen muotoon, että kustannustoimittaja pystyy sitä lukemaan.”

Ensimmäinen osa Mirkka Rekola I – Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin ilmestyi keväällä 2023 ja toinen osa on tulossa ensi syksynä.

Joutsijärven teksti on psykologisesti tarkkasilmäistä. Siinä konkretisoituu hänen kiinnostuksensa hengelliseen. Kysymystä psykologisen osaamisensa taustasta Joutsijärvi intoutuu pohtimaan laajasti.

”Sanotaan, että ihminen päätyy ihmisyyden, psyyken tai olemisen kysymysten äärelle joko kepin tai porkkanan kautta, eli trauman tai toisaalta tavanomaisen ylittävien kokemusten kautta.”

”Trauman takia on pakko selvittää asioita, jotta selviää. Porkkana on jotain käsityskyvyn tai aiemmat kuvitelmat ylittävää. Se on kutsuvaa. Voi sekin olla kriisin paikka, että miten voin kokea tällaista. Käydä jossain toisenlaisessa olotilassa.”

”Elämän tasaisuus särkyy kriisin tai huippukokemuksen myötä, jolloin on pakko selvittää mitä ihminen on, mikä minä olen, miksi elämä on tällaista.”

”Minulle on lapsuudesta asti tapahtunut molempia. On ollut erilaisia paskoja kriisejä, ja erilaisia aivan huikaisevia asioita. Niitä ymmärtääkseni olen suuntautunut taiteisiin, hengellisiin ja terapeuttisiin prosesseihin ja lukiolaisesta asti upottanut niihin käytännössä kaiken ajan.”

Opittu pääsi käyttöön elämäkertaa kirjoittaessa:

”Jotain sellaista olen oppinut itsestäni ja varmaan myös ihmisestä yleensä, jota voin soveltaa elämäkerturin roolissa. Rekolallakin oli sekä kriisejä että kokemusten rajojen venymisiä lapsuudesta asti, vaikka ne meillä ovatkin erilaisia.”

”Ongelmamme ja lahjamme ovat rinnakkaisia mutta erilaisia. Henkiset ja terapeuttiset menetelmät ovat auttaneet minua ymmärtämään niitä.”

Toinen Joutsijärven vahva lähtökohta runoilijan elämän kirjoittamiseen on runontaju. Rekolan runot ovat Joutsijärvelle tärkeä lähde hänen elämäänsä. Hän kyseenalaistaa yleistä ajastusta, jonka mukaan runoutta ei voisi pitää tietolähteenä siinä missä muitakin tekstejä.

”Rekolan runous on melkein pelkästään koettua. Hän itse väitti, ettei hänen runoissaan ole mitään fiktiivistä paitsi miekka, joka on paratiisin portilla. Kaikki on jotain, mitä hän on kokenut tai havainnut.”

”Koska niissä on hyvin mystisiä ja ikään kuin toismaailmallisia aiheita, niin silloin täytyy todeta, että Mirkka Rekolan kokemusmaailma on täynnä sellaista. Siihen kiinni pääsemiseksi täytyy ymmärtää runoutta.”

”Runojen kuvaamat tilanteet eivät tietenkään joka kohdassa ole tulkittavissa ilman vihjeitä tai tietoja runoille ulkoisista kertomuksista, joita Rekola tai hänen ystävänsä ovat kertoneet.”

Rekolan elämän tärkeitä paikkoja on helppo tunnistaa runoista: Heinävesi, Kaivopuiston rannat, Tampere, Tuuliniemi Pirkkalassa. Moni Rekolan ystävä on sanonut, että jos tuntee Mirkka Rekolan runot, tuntee Mirkka Rekolan.

”Paula Vesala, joka ei tuntenut Rekolaa, sanoi jossain lehtihaastattelussa, että Rekolan runoja lukiessa on sellainen olo että Rekola on läsnä samassa huoneessa.”

”Esimerkiksi Rekolan 1970-luvun kokoelmissa on paljon kuvausta runoilijan sisäisen maailman rakkaustarinasta, joka liittyy siihen, ettei rakastuminen naapurissa asuneeseen toimittajaan johtanut suhteeseen. Runoissa asiaa käydään läpi unien ja näkyjen kautta, ja pitkä kaukainen rakkaus johtaa aikakokemuksen murtumiseen. Sen myötä Rekola koki vuoden paikkana.”

Mitä ”vuosi paikkana” voi konkreettisesti tarkoittaa, sitä Joutsijärvi pohtii paljon elämäkerran toisessa osassa.

Massiivisen projektin aikana runojen kirjoittamiselle ei ole ollut paljon aikaa. Proosa tuntuu juuri nyt helpommalta vaihtoehdolta, eikä sekään ole Joutsijärvelle vieras laji: teokset Aloitan alusta. Alan laulaa (2010) ja Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämessä läikkyy (2015) ovat pikemminkin proosaa kuin runoa, tai ehkä proosarunoa.

Rekolan maailmassa uimisen jälkeen rima runoudessa on korkealla, ja Joutsijärven kirjailijantarina jatkuu seuraavaksi pienoisromaanin kirjoittamisen parissa.

”Runoudessa pitää joko härskisti tiputtaa rimaa tai tehdä todella kauan, todella harkiten sellaista teosta, joka vastaisi haasteeseen. Ehkä teen molempia, mutta jonkin aikaa voi olla helpompaa kirjoittaa proosaa. Siitä aloitin lapsena, kun kirjoitin fantasiaa ja scifiä.” 

Teksti on julkaistu alun perin Parnasso-lehden numerossa 2/2024. Parnasson voit tilata täältä.

Jonimatti Joutsijärven kirjoittama elämäkerran jatko-osa ”Mirkka Rekola II Elämä käy koko ajan käy ilmi salasta” ilmestyi viime viikolla.